Samaan aikaan kun Mikkelissä 5.9.2023 vihittää Mari Parkkinen piispaksi hakivat viisi suomalaista miestä pappisvihkimyksen Inkerin kirkosta. Tuossa vihkimysmessussa emerituspiispa Aarre Kuukauppi latasi samalla kritiikkiä Suomen ev-lut kirkkoa vastaa.
Kyseessä ei ole yksittäinen tapahtuma vaan pitemmän kehityksen kärkevämpi muoto. Sama kaava on ollut käytössä jo aiemminkin: pappeja vihitään Inkerin kirkon palvelukseen, mutta asianomaiset ovat suomalaisen herätysliikkeiden palveluksessa.
Blogisti Niko Huttunen on jopa hakenut yhteyttä Venäjän vaikutustoimintaan: suoraan tai epäsuorasti toiminnalla aiheutetaan eripuraa ja hajaannusta Nato-Suomessa. ”Kansanlähetys, Suomen Raamattuopisto ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys eivät näytä olevan pahoillaan, että heidän työntekijänsä vehkeilevät kirkkoaan ja isänmaataan vastaan.”
Keskustelujen roihahdettua liekkiin niin lehdistössä (Kotimaa) kuin muualla mediassa (Seurakuntalaisen, Radio Dei) ja varsinkin sosiaalisessa mediassa tuli kovin nopeasti jo ehdotuskin jatkotoimista, kun SLEY:n kotimaantyön johtaja Juhana Tarvainen kolumnissaan (15.9.2023 Seurakuntalainen) avoimesti myönsi kuuluvansa joukkoon: ”Minut vihittiin papiksi yksitoista vuotta sitten. Liityin siihen noin sadan suomalaisen joukkoon, jotka viimeisen 30 vuoden aikana on vihitty Inkerin kirkon papiksi. Sovimme Inkerin kirkon kanssa työpanoksesta, jonka tulen tekemään Inkerin kirkon työtä, mutta ilman muuta tuolloin ja nykyäänkin lähetyskenttävihkimyksillä haettiin ratkaisua Suomen ongelmaan pappisvihkimysten suhteen.”
Myöhemmin Tarvainen haki ja sai pappisoikeudet Suomeen.
Reitti on selkeä: toisen kirkon piispa vihkii pappeja toimimaan suomalaisissa herätysliikkeissä ja näiden kautta toimimaan seurakunnissa. Tätä on jatkunut jo vuosikausia ja sillä on kierretty yhteistyötä naispuolisten pappien kanssa. Naiset samassa pappisvihkimyksessä ovat olleet liian vaikea asia ja sen vuoksi on koukattu Idän kautta.
Oma kirkko ja oma nurkka kirkossa?
Venyttämällä sopimuksia ja suorastaan niitä rikkomalla on Suomen ev-lut kirkkoa vedätetty määrätietoisesti vuosien ajan. Samat järjestöt ovat neuvotelleet aseman kirkon virallisina lähetysjärjestöinä ja kirkon hallintokoneisto ei kykene ongelmista huolimatta muuttamaan tilannetta.
Kehityskulku on kärjistynyt tällä hetkellä entistä enemmän ja sopimusten vastainen toiminta on entistä avoimempaa. Ilmassa on enteitä muutoksesta.
Mistä siis on kysymys?
Kokonaisuudesta tuskin on vielä esillä riittävästi tietoa, mutta ainakin muutama seikka on näkyvissä.
1. Kansanlähetys, Suomen Raamattuopisto ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys eivät ole liittoutuneet suomalaisen kumppanin kanssa eli Lähetyshiippakunnan. Tämä olisi opillisesti ja maantieteellisesti helppo ratkaisu, mutta se reitti veisi oikopäätä pois ev-lut kirkon piiristä Lähetyshiippakuntaan, joka on käytännössä oma kirkko. Tämä vaikeuttaisi näiden järjestöjen toimintaa ev-lut kirkon seurakuntien kanssa.
2. Järjestöjen valmistautuminen uuteen on kuitenkin selkää ja määrätietoisen oloista. Ev-lut kirkon sisällä rakennetaankin jo keskusteluissa uudenlaista kotipaikkaa niille, joita naispuoliset papit ja alttarilla vihittävät homoparit ahdistavat. ”Sateenvarjokirkko” on syksyn termi, jolla halutaan viestiä, että kirkkoon tulisi sallia konservatiivisen kristillisyyden oma nurkka. Jollakin lailla konservatiivit sietäisivät sitä kristillisyyttä, jossa naiset ovat virassa tasavertaisesti pappeina, kunhan ei tehtäisi yhteistyötä alttarilla.
Ehkä ratkaisu halutaan tehdä juuri nyt, koska seuraavassa vaiheessa ahdistuksen pelätään kasvavan: kirkko vihkii kohta myös homoparit.
Konservatiivit haluavat siksi nyt vallata kirkossa oman reviirinsä, jossa ei tarvitse tehdä töitä naispuolisten pappien kanssa ja jossa homot eivät uhkaisi.
Tätä tarinaa tarjotaan nyt eri muodoissa ja eri suunnilta.
3. Onko siis mahdollista löytää tilaa eri tavoin ajatteleville ryhmille ja mitä siitä seuraisi? Jos tavoitteena on antaa kaikille lupa toimia hyväksi katsomallaan tavalla, niin edessä on kirkon rapautuminen radikaalilla tavalla. Jos kirkon ääni on yhtä aika se, että naisilla on oikeus tasavertaisesti toimia pappeina ja että osa ei tätä hyväksy, niin ev-lut kirkon kirkas virkaratkaisu sumenee. Siksi tämä ei voi olla tulevaisuuden suunta.
Näen mahdollisena reittinä ainoastaan sen, että kaikki yhteistyö perustuu täydelliseen kunnioitukseen ja hyväksyntään. Siis kaikki kirkossa toimivat hyväksyvät naisen papin virassa ja tulevat hyväksymään myös kirkon alttarilla avioliittoon vihittävät homoparit. Kirkossa, jossa tämä on totta ja kiistatonta, on tietyin järjestelyin varmasti myös tilaa sille, että kokoontuu myös messuyhteisöjä, joissa liturginen käytäntö seuraa 1980-lukua edeltänyttä aikaa.
Keskinäisen kunnioituksen tulee silti olla 2020-luvulla.
Jos Tanskassa kyetään tähän, niin onnistuu se Suomessakin.
4. Edellä kuvattu sopimisen malli olisi yllätys, sillä kuulen jo nyt huutoja, että ei tuo onnistu. Voi olla, että ei onnistu ja silloin ehkä edetään suuntaan, jossa Inkerin kirkon toiminta Suomessa voimistuu. Tästä on jo enteitä.
Latvus 