Presidentinvaalien toinen kierros ja vaali-illan huipentuma osoitti, kuinka hienot ehdokkaat olivat lopussa vastakkain. Ehdokkaat eivät oikeastaan olleet vastakkain vaan rinnakkain, sillä kummankin linja oli niin lähellä toistaan.
Pieni ero oli Stubbin kokoomuslainen tausta ja Haaviston vihreissä oleva tausta. Haavisto oli ja on enemmän keskusta-oikeistolainen, mutta siihen oli helpompi monen demarin ja vasemmistoliittolaisen liittyä.
Vaalin lopputulos oli äärimmäisen tiukka, äänissä ero oli alle 100 000 ääntä, prosenteissa 48,4-51,6%.
Suomi sai osaavan ja luotettavan presidentin. Onneksi olkoon Alexander Stubb.
Yksittäinen seikka, joka ratkaisi lopulta tuloksen?
Lopputulos oli monen asian yhdistelmä ja äänestäjät tutkivat mielipiteitä, kokemusta ja osaamista eri tavoin. Näiden seikkojen taakse kätkeytyy kuitenkin yksi seikka, joka kannattaa nostaa esiin: se oli sinällään ratkaiseva.
Ylen vaalilähetyksessä Matti Rönkä nosti keskusteluun ensimmäisen vaalin kohdalla Haaviston seksuaalisen suuntautumisen ja sen jälkeen samaa kysymystä uutisoitiin vielä kansalaisbarometrin tuloksilla, joiden mukaan jopa kolmannes äänestäjistä koki asian vaikuttavan äänestämisessä.
Sukupuolinen suuntautuminen ei liity presidentin toimen hoitamiseen, mutta siitä huolimatta oli merkittävä osa suomalaisia, joille vaalissa tällä oli merkittävä vaikutus äänestyspäätökseen.
Asiaa voivat aikanaan tutkijat selvittää, mutta esimerkiksi konservatiivisesta kristillisyydestä tunnetussa Luodossa on äänestystuloksessa vahva positiivinen korrelaatio uskonnollisen konservatiivisuuden, johon liittyy vahva homokammoisuus, ja Stubbin kannatuksen välillä. (Yle uutiset 12.2.2024)
Erikoinen ajatus, jota ei voi välttää, on se, että lopulta presidentinvaalin ratkaisu löytyi Suomessa 2024 homoseksuaaliseen parisuhteeseen liittyvistä peloista. Toivoisin, että Suomessa tämä ei tulevaisuudessa ratkaise yhtään vaalia ja varsinkaan merkittävää yhteiskunnallista päätöstä. Pahoin pelkään, että tähän on vielä matkaa. Silti tämän vaalin jälkeen olemme kukon askeleen lähempänä tämän toiveen toteutumista ja hiukan tasavertaisempia.
Samaan aikaan kun Mikkelissä 5.9.2023 vihittää Mari Parkkinen piispaksi hakivat viisi suomalaista miestä pappisvihkimyksen Inkerin kirkosta. Tuossa vihkimysmessussa emerituspiispa Aarre Kuukauppi latasi samalla kritiikkiä Suomen ev-lut kirkkoa vastaa.
Kyseessä ei ole yksittäinen tapahtuma vaan pitemmän kehityksen kärkevämpi muoto. Sama kaava on ollut käytössä jo aiemminkin: pappeja vihitään Inkerin kirkon palvelukseen, mutta asianomaiset ovat suomalaisen herätysliikkeiden palveluksessa.
Blogisti Niko Huttunen on jopa hakenut yhteyttä Venäjän vaikutustoimintaan: suoraan tai epäsuorasti toiminnalla aiheutetaan eripuraa ja hajaannusta Nato-Suomessa. ”Kansanlähetys, Suomen Raamattuopisto ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys eivät näytä olevan pahoillaan, että heidän työntekijänsä vehkeilevät kirkkoaan ja isänmaataan vastaan.”
Keskustelujen roihahdettua liekkiin niin lehdistössä (Kotimaa) kuin muualla mediassa (Seurakuntalaisen, Radio Dei) ja varsinkin sosiaalisessa mediassa tuli kovin nopeasti jo ehdotuskin jatkotoimista, kun SLEY:n kotimaantyön johtaja Juhana Tarvainen kolumnissaan (15.9.2023 Seurakuntalainen) avoimesti myönsi kuuluvansa joukkoon: ”Minut vihittiin papiksi yksitoista vuotta sitten. Liityin siihen noin sadan suomalaisen joukkoon, jotka viimeisen 30 vuoden aikana on vihitty Inkerin kirkon papiksi. Sovimme Inkerin kirkon kanssa työpanoksesta, jonka tulen tekemään Inkerin kirkon työtä, mutta ilman muuta tuolloin ja nykyäänkin lähetyskenttävihkimyksillä haettiin ratkaisua Suomen ongelmaan pappisvihkimysten suhteen.”
Myöhemmin Tarvainen haki ja sai pappisoikeudet Suomeen.
Reitti on selkeä: toisen kirkon piispa vihkii pappeja toimimaan suomalaisissa herätysliikkeissä ja näiden kautta toimimaan seurakunnissa. Tätä on jatkunut jo vuosikausia ja sillä on kierretty yhteistyötä naispuolisten pappien kanssa. Naiset samassa pappisvihkimyksessä ovat olleet liian vaikea asia ja sen vuoksi on koukattu Idän kautta.
Oma kirkko ja oma nurkka kirkossa?
Venyttämällä sopimuksia ja suorastaan niitä rikkomalla on Suomen ev-lut kirkkoa vedätetty määrätietoisesti vuosien ajan. Samat järjestöt ovat neuvotelleet aseman kirkon virallisina lähetysjärjestöinä ja kirkon hallintokoneisto ei kykene ongelmista huolimatta muuttamaan tilannetta.
Kehityskulku on kärjistynyt tällä hetkellä entistä enemmän ja sopimusten vastainen toiminta on entistä avoimempaa. Ilmassa on enteitä muutoksesta.
Mistä siis on kysymys?
Kokonaisuudesta tuskin on vielä esillä riittävästi tietoa, mutta ainakin muutama seikka on näkyvissä.
1. Kansanlähetys, Suomen Raamattuopisto ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys eivät ole liittoutuneet suomalaisen kumppanin kanssa eli Lähetyshiippakunnan. Tämä olisi opillisesti ja maantieteellisesti helppo ratkaisu, mutta se reitti veisi oikopäätä pois ev-lut kirkon piiristä Lähetyshiippakuntaan, joka on käytännössä oma kirkko. Tämä vaikeuttaisi näiden järjestöjen toimintaa ev-lut kirkon seurakuntien kanssa.
2. Järjestöjen valmistautuminen uuteen on kuitenkin selkää ja määrätietoisen oloista. Ev-lut kirkon sisällä rakennetaankin jo keskusteluissa uudenlaista kotipaikkaa niille, joita naispuoliset papit ja alttarilla vihittävät homoparit ahdistavat. ”Sateenvarjokirkko” on syksyn termi, jolla halutaan viestiä, että kirkkoon tulisi sallia konservatiivisen kristillisyyden oma nurkka. Jollakin lailla konservatiivit sietäisivät sitä kristillisyyttä, jossa naiset ovat virassa tasavertaisesti pappeina, kunhan ei tehtäisi yhteistyötä alttarilla.
Ehkä ratkaisu halutaan tehdä juuri nyt, koska seuraavassa vaiheessa ahdistuksen pelätään kasvavan: kirkko vihkii kohta myös homoparit.
Konservatiivit haluavat siksi nyt vallata kirkossa oman reviirinsä, jossa ei tarvitse tehdä töitä naispuolisten pappien kanssa ja jossa homot eivät uhkaisi. Tätä tarinaa tarjotaan nyt eri muodoissa ja eri suunnilta.
3. Onko siis mahdollista löytää tilaa eri tavoin ajatteleville ryhmille ja mitä siitä seuraisi? Jos tavoitteena on antaa kaikille lupa toimia hyväksi katsomallaan tavalla, niin edessä on kirkon rapautuminen radikaalilla tavalla. Jos kirkon ääni on yhtä aika se, että naisilla on oikeus tasavertaisesti toimia pappeina ja että osa ei tätä hyväksy, niin ev-lut kirkon kirkas virkaratkaisu sumenee. Siksi tämä ei voi olla tulevaisuuden suunta.
Näen mahdollisena reittinä ainoastaan sen, että kaikki yhteistyö perustuu täydelliseen kunnioitukseen ja hyväksyntään. Siis kaikki kirkossa toimivat hyväksyvät naisen papin virassa ja tulevat hyväksymään myös kirkon alttarilla avioliittoon vihittävät homoparit. Kirkossa, jossa tämä on totta ja kiistatonta, on tietyin järjestelyin varmasti myös tilaa sille, että kokoontuu myös messuyhteisöjä, joissa liturginen käytäntö seuraa 1980-lukua edeltänyttä aikaa.
Keskinäisen kunnioituksen tulee silti olla 2020-luvulla.
Jos Tanskassa kyetään tähän, niin onnistuu se Suomessakin.
4. Edellä kuvattu sopimisen malli olisi yllätys, sillä kuulen jo nyt huutoja, että ei tuo onnistu. Voi olla, että ei onnistu ja silloin ehkä edetään suuntaan, jossa Inkerin kirkon toiminta Suomessa voimistuu. Tästä on jo enteitä.
Suomen Turku on taas kerran päässyt kansalaisten kirkossa kaapin päälle. Arkkihiippakunnan piispanvaalista on muodostunut selkeä linjavaali, jossa näytetään kirkon linjaa tavalla, jossa esiin nousevat monet keskeiset kirkon jakolinjat. Vastakkain ovat toisella kierroksella hiippakuntadekaani Mari Leppänen ja kirkkoherra Jouni Lehikoinen. Kumpikin on ansioitunut ja osaava toimija kirkossa.
Lehikoinen on pitkän linjan kirkkoherrana avannut lukuisia uusia toiminnallisia ideoita, joita kelpaisi kierrättää laajemminkin. Leppänen on puolestaan lyhyessä ajassa noussut kirkon selkeäsanaisten uudistajien joukkoon ja hiippakunnan tärkeäksi vaikuttajaksi.
Kumpi siis valitaan piispaksi torstaina 3.12.2020? Tänään tiistai-iltana on jo suurin osa äänistä annettu, joten ulkopuolisena havainnoijana voi rauhassa nostaa esiin muutaman pointin vaalista ja sen merkityksestä.
Lehikoisen määritelmän, että ”vastakkain on seniori ja juniori”, voi hyväntahtoisesti pyrkiä selittämään lipsahduksena. Rivien välistä pilkisti kuitenkin monen mielestä setämäinen asenne, joka yritti paketoida naispuolisen kilpakumppanin heti keskustelun aluksi.
Leppäsen maailmassa on tilaa ja ymmärrystä hiljaisuuden ystäville, sanattomalle kristillisyydelle ja myös kristilliselle joogalle. Näissä löytyy liittymäkohtia laajasti myös kirkon irrallisille jäsenille. Joogan kohdalla Lehikoinen ei kuitenkaan nähnyt mitään hyvää vaan jooga sai aivan yksiselitteisen hylyn. Jooga ei mahdu Lehikoisen kirkkoon. Historian hämärästä nousee mieleen keskustelu siitä, voiko rock-musiikki olla kristillistä.
Nämä kaksi yksittäistä poimintaa ovat esimerkki sukupolven ja sukupuolen erosta, joka jakaa vaalin finalistit kahteen selkeästi erilaiseen leiriin.
Avioliitto jakaa
Kirkkoa repivään kiistaan samaa sukupuolta olevien vihkimisestä avioliittoon ovat paneelit toistaneet tiukan erilaiset linjat. Lehikoinen ei halua kirkon perinteisen avioliittokäytännön mitenkään muuttuvan: avioliittoon vihitään vain heteroparit. Lehikoisella ei ole ollut vastausta, miten kirkon iso ongelma ratkaistaan, vaan hän tyytyy katsomaan historiaa taaksepäin. On kuitenkin pään tunkemista mietintöön, kun sanotaan, että asiasta päättää kirkolliskokous. Eipä taida kuitenkaan tehdä sitä nyt valittavan piispan virkauran aikana.
Leppäsen omana kantana on se, että kaikki parit vihitään ja kirkossa etsitään yhteinen ratkaisu, joka antaisi sekä papeille luvan vihkiä koko maassa ja tarjoaisi kaikille seurakuntalaisille yhtäläisesti lain mukaiset kirkolliset toimitukset.
Linjat: Lehikoinen linjaa itsensä konservatiivisen teologian edustajaksi, joka haluaa tehostaa seurakunnan työtä monilla ideoilla. Nuoruuden opit Kansanlähetyksessä on viritetty turkulaiseen moodiin vahvan persoonallisella tyylillä. Lehikoinen on seurakuntatyön idealinko.
Leppänen on noussut kirkon hengellisen perinteen uudeksi sanoittajaksi, uuden hengellisyyden etsijäksi. Irtautuminen vanhoillislestadiolaisuudesta on kasvanut ulosheitettyjen ja eri tavoin ulkopuolelle jääneiden ymmärtäjäksi. Leppänen on selkeäsanainen ja erinomaisesti piispan tehtäviä tunteva osaaja. Leppäsen suurena vahvuutena on sekä ikä että sukupuoli: piispojen joukosta puuttuu naisia ja niitä, joilla on kyky nähdä kirkosta irtautuvat nuoremmat jäsenet.
Omalla tavallaan kumpikin haluaa uudistaa kirkkoa, mutta välineet ovat erilaiset. Lehikoinen luottaa perinteiseen teologiseen linjaan ja Leppänen on valmis etsimään uskolle tuoretta sanoitusta, joka ottaa huomioon irrallisten ja ulkopuolisten elämän todellisuuden
Kannatus
Kannattajalistojen mukaan Mari Leppänen näyttää selkeältä ennakkosuosikilta, joka voittaisi vaalin selkeällä erolla, prosentit noin 60%-40%. On kuitenkin luultavaa, että vaalista tulee tiukempi ja äänet saattavat jakautua 45-55%.
Vaalin tuloksen ja arkkihiippakunnan linjan näemme 3.12.2020.
Arkkipiispan vaalin ratkaisuvaiheet ovat käsillä. Alkuvaiheet olen kuvannut toisessa postauksessa (Arkkipiispan hiipan tavoittelijat). Vaalin ensimmäinen äänestys järjestetään torstaina 8.2.2018. Ehdokkaat ovat kulkeneet viime viikot tiiviissä paneelikeskustelujen myllyssä. Osaamista, esiintymistä ja ideakykyä on testattu viimeksi HS:n arkkipiispanvaalipaneelissa Helsingissä. Katso keskustelu tästä linkistä.
Osaavat ehdokkaat
Olen jollain tapaa seurannut ainakin katkelmia useimmista keskusteluista netin välityksellä ja päässyt paikalle Helsingissä Sanomataloon. Ihan aluksi on sanottava kaksi seikkaa.
Ensinnäkin kaikki ehdokkaat ovat pärjänneet pääosin varsin hyvin. En muista yhtään totaalisen noloa tilannetta, jossa olisivat vastaukset menneet totaalisen pieleen tai niihin olisi pujahtanut hätkähdyttäviä virheitä. Joistakin painopisteistä tai tulkinnoista voi olla eri mieltä, mutta se onkin aivan eri asia (faktantarkistuksessa olisi kyllä jotain hienosäätöä löytynyt).
Toiseksi kivuttomasti kulkeneet keskustelut kertovat siitä, että paneelit ovat olleet kilttejä ja myötäkarvaan ehdokkaita silittäviä. Vertailu esimerkiksi Ylen presidentinvaalin grillauksiin muistuttaa, että kirkossa ei ehdokkaiden eroja ja kriittisiä kohtia ei kaiveta esiin. Kirkossa annetaan kiltisti kaikkien sanoa sen, mitä haluavat. Anna-Stina Nykänen oli tässä suhteessa jo aivan omaa luokkaansa. Nykänen piti keskustelussa tempoa, kysymykset olivat kohti käyviä ja kiinnostus pysyi koko ajan.
Sanomatalon keskustelun poiminnat
Laajasalogate
Onko tuomion hetki? Ehdokkaat olivat yksimielisiä siitä, että suurin syntynyt vahinko liittyy kirkon julkisuuskuvaan. Lopulta ainoaksi kärjeksi ei kuitenkaan noussut se, että nyt tarvitaan avoimuutta ja selvitystä asiassa ja että moitteeton käytös on olennainen vaadittava hyve. Vahvin kärki oli siinä, että kirkon suurin sanoma liittyy armoon eikä moraaliin. Katumuksella ja anteensiannolla tulisi kirkossa lopulta olla suurempi merkitys.
Seksuaalisuus: miksi etupäässä sukupuoli ja alapää kiinnostavat kirkkoa kovin usein?
Tapio Luoma, kirkossa siunataan kauppakeskuksia, traktoreita ja ties mitä. Hävettääkö Espoon hiippakunnassa pastorille annettu varoitus samaa sukupuolta olevan parin siunaamisesta? – ”Ei se hävetä. Oli ikävä, että jouduimme tekemään sellaisen päätöksen. Tämä [siunaaminen/vihkiminen] ei ole kirkossa mahdollista.”
Tulisiko kirkossa samaa sukupuolta olevat parit vihkiä? Auvinen ja Luoma: ”Ei”
Inkinen, Kantola ja Vikström: ”Kyllä”
Ville Auvinen, Miten voisit toimia arkkipiispana, jos et hyväksy naispappeutta? – ”Hyvällä tahdolla arkkihiippakunnassa työt voi jakaa kahden piispan kesken, jolloin ei tulisi ongelmia.”
Ilkka Kantola, sanoit että erosit piispanvirasta median paineen tähden. – ”Median paine oli erittäin kovaa. Pidin parempana erota virasta, jotta kohu kirkon ympärillä loppuisi. Lopulta kyse ei ollut sen erikoisemmasta tapahtumasarja kuin mitä saattaa tapahtuu eri tahoilla avioeron yhteydessä.”
Miten nopeuttaa kirkon päätöksentekoa?
Vikström: ”Kirkolliskokouksen määräenemmistö (3/4) on liian korkea ja se tulisi alentaa 2/3 tasoon. Edelleen kirkkolakia tulisi selvästi supistaa.”
Mitä sanotaan helvetistä?
Ville Auvinen: ”Jotkut joutuvat helvettiin, jotkut pääsevät taivaaseen. Sen vuoksi ihmisiä tulee varoittaa.”
Heli Inkinen: ”Saman Jumalan käsissä olen myös kuolemassa. Hyvä Jumala on myös salaisuus, jota ei voi selittää. Mysteerille on jätettävä tilaa.”
Millaisen ovat hakijat?
Anna-Stiina Nykänen kysyi ehdokkailta kantaa oheisesta nelikentästä.
Kuvakaappaus HS-paneelista
II. VAALIENNUSTE
Perinteinen kirkon esivaali tapahtuu julkaisemalla äänestävien kannattajien listoja. Ennen listat ilmestyivät Kotimaa-lehteen, nyt ne tulevat tukiryhmän internetsivuille.
Marraskuussa 2017, aivan vaalin alkuvaiheessa kannattajien äänimäärät (arkkihiippakunnan kannattajien äänimäärä on vain 1/3 äänen kokoinen) olivat internetin somesivun mukaan seuraavat:
Tapio Luoma 32,16 %
Björn Vikström 22,93 %
Heli Inkinen 20,31 %
Ville Auvinen 13,98 %
Ilkka Kantola 10,63 %
Pastori Matti Hernesaho teki nyt vaalin alla uuden ja ajan tasalla olevan laskelman. Helmikuussa (3.2.2018) on kaikkien ehdokkaiden kannattajajoukot kasvaneet hieman, mutta muita enemmän on näin tapahtunut Luoman ja Vikströmin kohdalla.
Sama prosenteissa: Luoma 31,85% (-0,3 verrattuna marraskuuhun)) Vikström 25,68% (+2,75) Inkinen 19,80% (-0,5) Auvinen 13,49% (-0,5) Kantola 9,18 % (-1.5).
Yhteensä vaalissa on tarjolla 720 ääntä, joista on noin 242 on alustavasti korvamerkitty. Kaikki yllä mainitut luvut ovat käsin netistä laskettuja ja inhimillisille erehdyksille alttiita
III. LOPUKSI MUUTAMA MIETE
Olen syksyllä tuonut somen keskusteluissa julki sen, että pidän henkilökohtaisesti hyvänä laajaa ehdokkaiden kirjoa. Vaalin aikana Ville Auvisen ehdoton linja suhteessa naispuolisiin pappeihin nostaa kuitenkin esiin uuden kysymyksen: voiko arkkipiispan vaalissa olla aidosti mukana henkilö, joka ei suostu tulemaan alttarille naispuolisen papin kanssa esimerkiksi kirkolliskokouksen avajaismessussa? Missä menee raja virkatehtävissä, jotka arkkipiispa voisi valita sukupuoleen perustuen ilman, että sitä voi pitää syrjintänä?
Toinen iso ja vielä osin kirkossa ratkaisematon kysymys liittyy samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimiseen ja/tai parien siunaamiseen. Arkkipiispa Kari Mäkinen on selkeästi liputtanut sen puolesta, että kirkon tulee olla valmis muutokseen asiassa ja että hän on ollut valmis edistämään asiaa omilla kannanotoillaan. Jos nyt valitaan arkkipiispa, joka avoimesti ryhtyy vastustamaan prosessia, niin kirkossa saattaa olla edessä arvaamattoman kuoppaisia vuosia.
Vaalin ensimmäinen vaihe on torstain 8.2. ja jo nyt voi halutessaan muistella edellisen arkkipiispan vaalin toisen kierroksen keskusteluja ja yllättyä, mistä teemoista tuolloin on puhuttu.
PS. palaan blogissa alkuviikosta vielä miettimään kirkon ja arkkipiispan haasteita
EDIT 5.2.2018 klo 10.07 Kuluttajansuojeluun liittyvä ilmoitus: Matti Hernesniemi on piispa Tapio Luoman kannataja. Kari Latvus ei kuulu mihinkään tukiryhmään.
EDIT klo 20.08 Minna Mannert kuuluu Heli Inkisen tukiryhmään.
Tulkaa kaikki –ryhmän (papit) vaaliohjelma Helsingissä Tulkaa kaikki –liike (TK) juhli syksyllä 2015 kymmenvuotista taivaltaan. Toiminta on yhtäältä vakiintunut Helsingissä, mutta muualle Suomeen liike ei ole kunnolla jalkautunut. Esimerkiksi Espoon hiippakunnassa TK-ryhmän sijaan vaaleissa on esillä Kevään kirkko –valitsijamiesyhdistys.
Joidenkin silmissä TK-ryhmä on ollut yhden asian liike, jonka ohjelma on ollut sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Tässä linkki ohjelmaan, joka ei pullistele laajuudella tai teologisella painolastilla.Aivan hiljattainyksi arvostamani henkilö tokaisikin: ”Tulkaa kaikki ryhmästä sanoisin, että tarvittaisiin muutakin ohjelmaa ja tavoitteita kuin yhdenvertaisuus.”. Missä on siis näissä vaaleissa TK- linja ja teologia?
”Tulkaa kaikki ryhmästä sanoisin, että tarvittaisiin muutakin ohjelmaa ja tavoitteita kuin yhdenvertaisuus.”
Kuulun niihin, jotka ovat useita vuosia sitten allekirjoittaneet TK-ohjelman. Toisaalta katsoin kirkolliskokousvaaleja vielä neljä vuotta sitten Espoon hiippakunnan näkökulmasta. Siellä laadittiin Kevään kirkon ryhmässä (katso ohjelma linkistä Kevään kirkko) vaaleja varten varsin laaja ja kattava ohjelma, jossa kysymys sukupuolesta ja syrjinnästä on mukana, mutta selkeästi halutaan katsoa eteenpäin ja etsiä laajempaa uudistuksen suuntaa. Kysymys on maltillisesta kirkon uudistjien ryhmästä.
Vuoden 2016 vaaleissa Tulkaa kaikki (Helsinki/papit) on ohjelmasta käyty vastaavalla tavoin keskustelua ja teologista taustaa sekä ajankohtaisia ohjelmakysymyksiä on nostettu reilusti esiin aiempaa enemmän.
Mitä Tulkaa kaikki ehdokaslista (Helsinki/papit) ajaa vaaleissa? Yleisen Tulkaa kaikki –ohjelman lisäksi on vuoden 2016 vaaleihin TK-pappisehdokkaiden ryhmä Helsingissä halunnut selkeyttää hengellistä ja teologista profiiliaan sekä kirjannut näkyviin tavoiteltavia asioita. Seuraavat linjaukset ovat keskeisimmät.
Ytimessä on teologinen ohjelma, joka on muotoiltu seuraavasti
Teologinen ohjelma Rakennamme kirkkoa, joka tarrautuu Jumalan lupauksiin. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jatkamme työtä, jotta luomisessa lahjoitettu ihmisarvo toteutuu ja jokainen saa elää ihmisyyttään tunnustettuna ja kenenkään syrjimättä niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin.
Rakennamme kirkkoa, joka perustuu kasteelle. Kaste liittää meidät Kristukseen ja toisiimme kirkoksi. Kirkon aarre, Sana ja sakramentit kuuluvat kaikille kastetuille. Ne kutsuvat meidät rakastamaan Kristusta erityisesti kärsivässä lähimmäisessä. Lähimmäisenrakkaus on kirkon keskeinen tuntomerkki.
Rakennamme kirkkoa, joka on yhteisö. Kaste valtuuttaa kaikki osallisuuteen ja osallistumaan. Kastetut kristityt ovat seurakunta, jossa kirkko toteutuu ja jota työntekijät eri tehtävissään palvelevat ja tukevat. Evankeliumi kutsuu avoimuuteen ja antaa rohkeutta kohdata nykypäivän kysymykset ja etsiä niihin vastauksia yhdessä muiden kanssa. Lähettäjälleen uskollinen kirkko toteuttaa oikeudenmukaisuutta myös omassa toiminnassaan.
Yllä kuvattu teologinen linjaus on lyhyt ja tiivis. Tämän lisäksi on jatkaettu pohdintaa ajankohtaisten haasteiden suuntaan ja lähdetty hieman konkreettisemmista seikoista liikkeelle. Tässä kolmen pääkohdan ajankohtaislinjaus Tulkaa kaikki ryhmässä.
Ajankohtaisia asioita kirkossa, joka on Avoin Jumalalle ajassa ja paikassa
ydinsanomana armo ja toivo: meillä kaikilla on toivo, kun toimimme heikkojen jäsenten kanssa ja puolesta.
lähimmäisenrakkaus on kirkon olemuksen keskeinen tuntomerkki sanan ja sakramenttien rinnalla.
käymme rakentavaa keskustelua, miten kirkon tulisi toimia avioliittokysymyksessä.
Oikeudenmukainen
kristittyjen yhteisössä erityinen vastuu kohdistuu köyhiin ja eri tavoin uhan alla oleviin. Kyse ei ole yhdestä työalasta, vaan näkökulmasta koko kirkon uskoon ja toimintaan.
turvapaikanhakijoita on kohdeltava ihmisarvoisesti: kirkon tulee tarjota aktiivista ja monikulttuurista vieraanvaraisuutta Suomeen saapuville ja apua tarvitseville.
Hallinto ja päätöksenteko on avointa
hallinnon ja talouden rakenteita on kevennettävä. Varsinainen toiminta tapahtuu lähellä ihmisiä seurakunnissa.
kirkko on jäsenten yhteisö. Seurakuntalaisten valtaa on lisättävä muun muassa vaaleja yksinkertaistamalla ja äänestämistä helpottamalla.
hyvien, avoimien ja läpinäkyvien kokouskäytäntöjen vahvistamista kirkollisessa päätöksenteossa.
tavoitteena kirkon rakentaminen ja rakastaminen.
Kuluttajasuojan mukainen tiedotus: kirjoittaja on ehdolla kirkolliskokoukseen pappisehdokkaana Tulkaa kaikki –listalta Helsingin hiippakunnassa lahtelaisia jalkapalloperinteitä kunnioittavalla numerolla 69. Blogin postaukset ovat sen vuoksi ja siitä huolimatta olemukseltaan pohdiskelevia, analyysiin pyrkiviä ja keskusteluun haastavia.
Helsingin lähetysjuhlien päätöksenä vietettiin 9.6.2013 piispa Irja Askolan johdolla upea messu, pappisvihkimys ja lähetystyöhön siunaamisen juhla. Juhla muistutti siitä, että Jumalan lähetys jatkuu edelleen huolimatta siitä, että aina kaikki kutsutut eivät halua osallistua juhliin (kuten päivän evankeliumi kertoa).
Aplodit papiksi vihityille ja lähetystyöhön siunatuille
Silloin kun Irja Askola vihittiin piispaksi, niin yksi asia jäi kaivamaan mielessäni: kun vihkimys oli tapahtunut ja piispa Askola kääntyi katsomaan iloisena ja hymyillen kohti seurakuntaa, olisin halunnut taputtaa kämmenet paukkuen iloisen hetken kunniaksi ja Jumalalle kiitokseksi. Tuolloin jäin kämmenet kutisten istumaan hiljaa paikallani.
Kun tänään papiksi vihityt ja lähetystyöhön siunatut kääntyivät kohti seurakuntaa, niin päätin, että kämmenet saavat kertoa: aksios, arvollinen. Jokainen Jumalan työhön tänään kutsuttu on myös paikalla olleen seurakunnan työhön kutsuma, tärkeä ja tarpeellinen. Tunnustan siis, että olin ensimmäinen taputtaja, mutta enpä ollut ainoa. Jatkossakin aion taputtaa vastaavissa tilanteissa ja kannustaa muitakin seurakuntalaisia osallistumaan tällä tavoin.
Aplodit Suomen Lähetysseuralle
Suomen Lähetysseura on toiminut kirkon päätöksiä noudattaen, viisaasti, ihmisiä kunnioittaen ja rakentavasti. Toki joillekin kysymys rekisteröidyssä parisuhteessa elävien siunaamisesta lähetystyöhän tuntuu vielä oudolta, mutta aika hoitaa asiaa.
Ei tässä ole kyse mistään luopumuksesta tai kirkon vastaisesta toimesta vaan luottamuksesta Pyhän Hengen johdatukseen, jonka varassa kirkko elää ja uudistuu. Lähetysseura seuraa johdonmukaisesti kirkossa tehtyjä päätöksiä ja näyttää esimerkillään, että kirkkoon ovat tervetulleita työhön myös seksuaalisten vähemmistöryhmien ihmiset.
Lähetysseuran toiminnanjohtaja Seppo Rissanen ja hallituksen puheenjohtaja piispa Matti Repo ovat hoitaneet asiaa maltilla ja viisaasti.
Aplodit Timo Junkkaalalle
Aika monen mielestä häpeällistä veneenkeinuttajan ja riidankylväjän viittaa voi asetella vuosikokouksessa Kauniaisten Raamattuopistoa edustanut Timo Junkkaala. Ehkä kuitenkin myös Junkkaala ansaitsee aplodit. Junkkaala teki aloitteen vuosikokouksessa, että kokouksessa otettaisiin kantaa siihen, että siunataanko jatkossa lähetystyöhön rekisteröidyssä parisuhteessa olevia. Käydyn keskustelun jälkeen vuosikokous päätti kannattaa Lähetysseuran valitsemaa linjaa ja vahvisti Lähetysseuran ja sen hallituksen tekemät ratkaisut. Kiitos Timo Junkkaala, että asiaan saatiin myös vuosikokouksen siunaus.
Vuosikokouksen päätöksen mukaan Lähetysseura voi jatkossakin lähettää rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä lähetystyöhön. Asia on käsitelty. Pulinat pois ja nyt aika antaa tila kinastelun sijaan Jumalan lähetykselle.
Kuuluisa amerikkalainen psykiatri Robert L. Spitzer pyytää näyttävästi anteeksi homoyhteisöiltä. Spitzer tuli tunnetuksi siitä, että hän julkaisi eheytysajattelua tukevan tutkimuksen kuuluisassa amerikkalaisessa tiedelehdessä.
Todellisuudessa julkaisemisessa ei käytetty normaalia sokkona tapahtuvaa vertaisarviota vaan julkaisemiseen päädyttiin kovan tutkimusperinteen perustella. Samassa numerossa oli kuitenkin esillä kollegoiden arvioita, jotka olivat järjestäen murskaavan kielteisiä.
Syynä anteeksipyyntöön on se, että eheytystutkimuksen tulokset olivat suomeksi sanottuna humpuukia ja vailla kunnon tutkimuksellista perustaa.
Presidentinvaalien tulos oli erittäin selvä. Kuuden vuoden mittainen Sauli-noste kantoi presidentiksi asti. Vaikka en Sauli Niinistöä kannattanut, niin monessa mielessä voi odottaa, että asiat ovat selkeissä, järkevissä ja vastuuntuntoisissa käsissä. Tulos on kansallisesti varmaan myös helpommin nieltävissä kuin vastakkainen tulos olisi ollut.
Toisen kierroksen kohdalla Niinistö vei terän Pekka Haaviston noususta erityisestä vahvalla TV-esiintymisellä. Otti tilaa, keskeytti, haki ensimmäisiä ja viimeisiä puheenvuoroja. Haavisto oli kaksinkamppailun vaiheessa osaava, mutta ehkä ei niin tiukka kuin kamppailu olisi vaatinut. Haavisto oli enemmänkin kohtelias herrasmies kuin tiukan kaksinkamppailun kävijä.
Vielä muutama havainto tilanteesta.
1. Suomessa ja Euroopassa jo usean vuoden kestänyt uusliberalistinen tuuli sai jatkoa henkilövaalissa. Tulos on jatkumossa trendin kanssa. Voittajien iloksi ja hävinneiden lohduksi on sanottava, että parlamentaarisen ilmapiirin terveyden takia on myös sanottava, että asiassa on puolensa. Pitkän demarilinjan jälkeen kokoomuslainen presidentti muistattaa siitä, että Neuvostoliiton haamu on kadonnut. Vasemmiston kannalta presidentinvaalit olivat kaikkien aikojen surkeimmat. Tämän tappion varjoa saattaa näkyä 2012 syksyn vaaleissakin.
2. Niinistö saattaa olla ikänsä takia yhden kauden presidentti ja Haaviston kampanjan vuoden 2018 vaaleihin alkaa ehkä varsin varhain. Liikaa ei kuitenkaan kannata hötkyillä, ettei kattila pala pohjaan. Liika into nosta helposti vastustusta.
3. Haaviston humaani poliittinen viesti ja herrasmiesmäinen käytös ovat tervetulleita politiikan näyttämölle. Tällaisia mahtuisi lisää. Ja on varmasti jatkossa Suomen iso käyntikortti erilaisiin diplomaattisiin tehtäviin.
4. Kirkonkin kannalta vaali oli mielenkiintoinen. Vuosikymmenien kestänyt kirkon liitto oikealla olevan Suomen kanssa leimasi 1900-luvun alkupuolella, mutta viimeisten vuosikymmenien aikana kirkon ja demarien välille on rakentunut monta yhteistä näkökulmaa. Kirkkoteema oli vaalissa mukana, mutta ei näkyvästi. Haavisto ajoi monia kirkolle tärkeitä ihmisarvoihin liittyviä kysymyksiä olematta kuitenkaan kirkon jäsen. Haavisto on myös osallistunut kansainvälisen diakonian tekemiseen KUA:ssa. Kaksitoista vuotta sitten Tarja Halosta vastaan pelattiin ajoittain kirkkokortilla (mikä käytännössä loppui Haloselle myönteisen kirkkoryhmän esiintuloon), mutta tätä ei enää esiintynyt vuonna 2012 Haaviston vastaisessa propagandassa.
Niinistö kuuluu kirkkoon ja on useassa yhteydessä ilmaissut tukensa kirkolle ja erityisesti kirkon diakoniatyölle. Aika näyttää kestääkö Niinistön diakoniamyönteisyys vaalien jälkeenkin. Kirkon ja Niinistön välillä ei ole tiedossa pulmia, vaikka myöskään kuherruskuukautta ei liene odotettavissa.
5. Kerrassa mielenkiintoinen vaali, mutta onkohan presidentillä enää mitään virkaa. Saisi olla.
Jälkikirjoitus 6.2. klo 14
Ylen uutiselle antamassaan lausunnossa Risto Uimonen pitää Haaviston kirkkoon kuulumattomuutta yhtenä tulokseen vaikuttaneista seikoista. Katso tästä juttu: En edelleenkään allekirjoita tätä väitettä. Sen sijaan seksuaalinen suuntautuminen vaikutti tulokseen varmasti.
Pirkko Saision kirjoittama Kansallisteatterin näytelmä Homo! on ihana vastalääke vuoden takaisen TV2:n homoillalle. Ainekset ja ehkä jopa jotkut henkilötkin näyttävät erehdyttävän samoilta, mutta lähestymistapa ja toteutus on ihan eri maailmasta. Homo! on musikaali ja samalla vahvaa teatteria (ikään kuin ne olisivat vastakohtia). Todellisuuden, alitajunnan, toiveiden ja pelkojen maailman seiteistä Saisio kietoo vahvan juonen, joka päätyy julistamaan ihmisen oikeutta ja tarvetta rakastaa toista ilman, että muut saavat määritellä sen rajat ja ehdot.
Sopivan stereotyyppiset hahmot, vakaumuksen ja omantuntonsa kanssa painiva kansanedustaja Hellevi Teräs, identiteettiään etsivä perheen au pair Moritz tai perheen ”pää” Veijo Teräs, (unohtamatta isä Nitroa, Paavalia, Stalinia, Hitleriä, Tom of Finlandia jne) antavat tilan laukoa ääneen sekä yleiset homostereotypiat että myös niiden kritiikin. Näyttämön velikulta on Juha Mujen esittämä Veijo Teräs, jonka matkaa kuljetaan.
Mitä jää tulokseksi? Mainio uusimuotoinen musiikkiteatteri osoittaa vahvan paikkansa. Tätä saa tulla lisää. Siinä missä television Homoilta jätti jälkeensä Shakespearen näytelmille tyypillisen määrän ruumiita, on Homo! –näytelmän viesti vastakkainen: erilaiset diktatuurit ja ihmisten erilaisen seksuaalisuuden kieltäneet valtajärjestelmät ovat eläneet aikansa ja nyt on mahdollisuus antaa tila uuteen.
Tärkeitä näkökulmia monelle katsojalle on sen tekeminen selväksi, että homoidentiteetin rakentaminen on vaikea matka, samoin myös oman paikan löytäminen heteroenemmistöisessä maailmassa. Varmasti monen homon peruskauraa, mutta tarpeellista tuoda esiin. Plussan annan myös siitä, että Saisio osaa eritellä myös kirkon konservatiivit avarakatseisista kristityistä ja katsoa kriittisesti myös islamilaista totalitarismia. Tai katsoa kriittisesti vaikenevaa ortodoksikirkkoa.
Jussi Tuurnan musiikki on upeaa kuultavaa!
Paljon on Suomessa (ja maailmalle) saatu aikaiseksi homojen tasavertaisen elämän mahdollistamiseksi. Ja paljon on matkaa vielä jäljellä.
Markku Koivisto on muutaman viime vuoden aikana ollut mukana monessa otsikossa: synnyttänyt Tampereen laidalla karismaattisen liikkeen, haastanut Tampereen piispan Juha Pihkalan luterilaisen opin ja käytännön tulkinnassa, ollut ehdolla Tampereen piispaksi (saamatta montakaan ääntä) ja heti perään perustanut oman kirkon, Nokia Mission. Koiviston kirkkon on piskuinen ja jo ennestään suurissa talousvaikeuksissa.
Kesällä 2011 Koiviston erolista on jatkunut: ensi erosi vaimo ja sitten erotti oma kirkko Koiviston kaikista tehtävistä ja vastuista. Lopulta Koivisto tuli kaapista esiin 11.9. ja tunnusti seksuaalisen suhteen mieheen. Asiaa esittelivät mm. Helsingin Sanomat ja Nelosen uutiset. Paperista luettu puhe oli oikeastaan yhteisön (johtajien?) vaatima julkiripitys.
Tapahtumasarja herättää monta suurta kysymystä ja osoittaa, kuinka keskeinen kysymys seksuaalisuus on; ajatellaanpa seksistä ja homoseksuaalisuudesta mitä tahansa. Kaapista ulos tuleminen, oman itsensä etsiminen ja löytäminen ovat aina ihmisen kokoinen haaste, mutta erityisesti henkilölle, joka johtaa selkeän homokielteistä yhteisöä.
Ainakin kaksi asiaa jää odottamaan jatkoa.
Radio Dei uutisoi aiemmin, että asiaan liittyy seksuaalista ahdistelua sielunhoitotilanteissa. Jos Koiviston tunnustuksen ja julkisen synninpäästön tarkoitus on lakaista maton alle hengellisen valta-aseman väärinkäyttöön liittyviä asioita, niin pöytää on tuskin putsattu kuntoon – luurankoja kolisee vielä kaapissa.
Koiviston itsensä ja Nokia Mission toivoisi katsovan peiliin. Ihmisen seksuaalisuus nousee syvältä ja suuntautuminen on ihmiselle annettua, ei valittua tai hetken horjahduksia. Julkirippi ei ketään ”eheytä”, siis muuta heteroksi. Todellisuuden patoaminen ja torjuminen yleensä vain estää asian käsittelyä ja oman minän löytämistä. Lienee kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että Nokia Missio tunnustaisi itse omien toimiensa vääryyden; siis sen, että homoseksuaalien ihmisten ahdistaminen seksuaalisen orientaation takia on väärin. Tapahtumasarjan yksi opetus on sinä, että homojen tasavertainen kohtaaminen ja tunnustaminen kristittyinä (olemaan homoja) tarjoavat myös tilan eettisesti vastuullisessa ja rakastavassa homosuhteessa elämiseen.
Latvus 