Pirkko Saision kirjoittama Kansallisteatterin näytelmä Homo! on ihana vastalääke vuoden takaisen TV2:n homoillalle. Ainekset ja ehkä jopa jotkut henkilötkin näyttävät erehdyttävän samoilta, mutta lähestymistapa ja toteutus on ihan eri maailmasta. Homo! on musikaali ja samalla vahvaa teatteria (ikään kuin ne olisivat vastakohtia). Todellisuuden, alitajunnan, toiveiden ja pelkojen maailman seiteistä Saisio kietoo vahvan juonen, joka päätyy julistamaan ihmisen oikeutta ja tarvetta rakastaa toista ilman, että muut saavat määritellä sen rajat ja ehdot.
Sopivan stereotyyppiset hahmot, vakaumuksen ja omantuntonsa kanssa painiva kansanedustaja Hellevi Teräs, identiteettiään etsivä perheen au pair Moritz tai perheen ”pää” Veijo Teräs, (unohtamatta isä Nitroa, Paavalia, Stalinia, Hitleriä, Tom of Finlandia jne) antavat tilan laukoa ääneen sekä yleiset homostereotypiat että myös niiden kritiikin. Näyttämön velikulta on Juha Mujen esittämä Veijo Teräs, jonka matkaa kuljetaan.
Mitä jää tulokseksi? Mainio uusimuotoinen musiikkiteatteri osoittaa vahvan paikkansa. Tätä saa tulla lisää. Siinä missä television Homoilta jätti jälkeensä Shakespearen näytelmille tyypillisen määrän ruumiita, on Homo! –näytelmän viesti vastakkainen: erilaiset diktatuurit ja ihmisten erilaisen seksuaalisuuden kieltäneet valtajärjestelmät ovat eläneet aikansa ja nyt on mahdollisuus antaa tila uuteen.
Tärkeitä näkökulmia monelle katsojalle on sen tekeminen selväksi, että homoidentiteetin rakentaminen on vaikea matka, samoin myös oman paikan löytäminen heteroenemmistöisessä maailmassa. Varmasti monen homon peruskauraa, mutta tarpeellista tuoda esiin. Plussan annan myös siitä, että Saisio osaa eritellä myös kirkon konservatiivit avarakatseisista kristityistä ja katsoa kriittisesti myös islamilaista totalitarismia. Tai katsoa kriittisesti vaikenevaa ortodoksikirkkoa.
Jussi Tuurnan musiikki on upeaa kuultavaa!
Paljon on Suomessa (ja maailmalle) saatu aikaiseksi homojen tasavertaisen elämän mahdollistamiseksi. Ja paljon on matkaa vielä jäljellä.
Latvus 
Hei arvon Kari,
Saisiko meillä aikaan kiinnostavaa dialogia tai jopa debattia jostain ”hengellisestä”
kysymyksestä? Nimittäin Gianni Vattimo, joka itse on homoseksuaali ja kommunisti
sekä harras katolinen, jonka ajattelua voidaan kutsua ”heikoksi ajatteluksi”, kirjoittaa
homoseksuaalisuudensa ja uskonsa suhteessa monta astetta kiinnostavammin
kuin nyt täällä meillä kirjoitellaan. Nimittäin voidaan hyvin jättää tämä uskon ja sen suhde
seksuaalisuuteen tai muihin about vastaaviin kysymyksiin avoimeksi tai jopa
”jännitteiseksi”. Kaikkia asioita ei tarvitse ratkaista, eikä harmonisoida. Tämä ei (!)
ollut minun näkemykseni, vaan toin sen esille keskustelun pohjaksi.
ystävällisesti Matti
Olli Seppälä kirjoitti Kotimaassa 6.10.2011 Saision näyelmästä myönteisen arvion. Mukaan mahtui yksi asia joka oli jäänyt vaivaamaan. Kyse oli Teräksen perheen tyttären kokeman seksuaalisen ahdistelun ohittaminen.
Minusta kysymys on selvä: kyse on analogiasta. Näytelmän yksi teema on että homoudesta on vaiettu pitkin historian. Tyttären kohtalo on ärsyttävä piikki siitä, että perheessä ei puhuttu seksuaalisuudesta tässäkään kohdassa. Vaikka homojen asiasta olisi aikanaan tullut puhua niin samalla olisi tavoin olisi tyttären kohtalosta pitänyt puhua.
Se onko tulkintani oikein tai väärin on sitten toinen asia.
Hei Kari,
Tarkoitin myös osittain sitä, että kuinka paljon kirkossa tulee ottaa huomioon se,
kun sen ”ulkopuolelta” esitetään toiveita tai jopa vaatimuksia. Mikä määrittää kirkon
identiteetin? Voiko sen määrittelemiseen osallistua yhtä lailla kirkon jäsenet ja ne,
jotka eivät ole kirkon jäseniä? Pitääkö kirkon olla demokraattinen yhteisö? Älä
ymmärrä väärin, tarkoitan muun muassa sitä, että voiko opin määrittely olla
aina äänestyspäätös. Ajatellaan esimerkiksi sellaista potentiaalista tilannetta,
jossa tehdään päätös sen suhteen, onko Jumala olemassa. Jos enemmistö
on sitä mieltä, ettei Jumalaa ole, niin silloin voidaan määritellä kirkon viralliseksi
opiksi, ettei Jumalaa ole. Näinkö se voi käydä, jos noudatamme demokratian
pelisääntöjä? Useat kirkon oppineet saattavat sanoa, että
Jumalan olemassaolo kysymyksenä ei ole mitenkään keskeinen, koska tärkeämpää
on vain luottaa johonkin itseään merkittävämpään, jota voi kutsua Jumalaksi
tai Äärettömäksi tai Totuudeksi tai Syvyydeksi tai Korkeudeksi tai Hyvyydeksi
tai Kauneudeksi tai jopa ”Implisiittiseksi rakenteeksi”… ad infinitum.
Ystävällisesti Matti
Hei vielä Kari
Se piti myös sanomani, että Pirkko Saisio on loistava kirjoittaja, kirjailija!
En ole vielä valitettavasti nähnyt tuota näytelmää. Toisinaan kirjailijat,
elokuvaohjaajat, kuvataiteilijat ja runoilijat saattavat päästä tuuman verran lähemmäksi
joidenkin uskonnollisten asioiden ydinpointtia kuin monet muut.
Tietenkin Juhani Rekolan kaltaiset papit ja muut ovat erikseen.
Rekola oli, kuten hyvin tiedät, legendaarinen pappi, josta yhteiskunnan
laitapuolen(kin) kulkijat, nuo Jumalan erityiset silmäterät, kovin pitivät.
Hänen kirjjansa, samoin kuin Erkki Niinivaaran kirjat, ovat todella
puhuttelevia ja muutenkin hyviä. Kuitenkin Jumala on, eikö niin?
Yritin edellIsillä viesteilläni vain aikaansaada hieman keskustelua tässä
maassa, jossa usein vaietaan, jopa kahdella kielellä.
ystävällisesti Matti Taneli
Kiitos Matti Taneli kahdesta pohtivasta kommentista. Niissä laitat sormesi ihan oikeaan kohtaan: Jumalasta puhumisen äärimmäiseen vaikeuteen.
On varmasti totta, että Jumalan etsintä ei ole ollut parhaimmillaan massojen jäljiltä. Tuskin tulee olemaankaan, mutta toisaalta juuri ns. tavallisen ihmisen ääni, joka kysyy millaiset vaatteet keisarilla on, on niin tavattoman tärkeä. Joskus opillinen etsintä unohtaa elemän ja silloin massojen etsintä nousee arvoonsa.
En ajatellut Saision tekstiä Jumalan etsintänä vaan ihmisen hakemisena. Sen vaikeuden läpikäymisenä, että on ihmisenä erilainen kuin useimmat. Kaikille joita dogmatiikka kuristaa homokysymyksessä suosittelen Homo!-musikaalia. Muutaman piispan toivoisin mahtuvan myös katsomoon. Eläkkeellä olevankin.
Hei hyvä Kari,
Viisaasti puhut.
ystävällisesti Matti
Hei vielä Kari,
Tuota kohtaa en ihan ymmärtänyt, kun sanot, että ”Jumalan etsintä ei ole ollut parhaimmillaan
massojen jäjiltä”. Et myöskään ottanut mitenkään kantaa tuohon kirkon demokratiaa koskevaan
hieman provokatiiviseen kirjoitukseni kohtaan. Minusta tuollainen vaara saattaa olla ihan
mahdollinen, jos ja kun kirkon tai oikeastaan sen edustajat tai jotkut heistä peesaavat monesti Zeitgeistia, vaikka ei aina tiedäkään, mikä se on ja miksi pitäisi aina mukautua sen ohjaamaksi, jopa vietäväksi.
ystävällisesti Matti Taneli