Vaellus Roomaan, osa 9: ylämäki alamäki aurinkoa

Yhdeksäs ja kymmenes päivä vaelluksella oli matka, joka Sigericilta vei aikoinaan vain yhden päivän

Reitti San Gimignanosta(SG) Monteriggioniin on kuitenkin yli 30 kilometriä pitkä. Siksi monet jakavatkin sen kahtia ja yöpyvät Colle Val d’Elsassa. Minulle ratkaisu oli välttämätön ja nytkin kumpikin päivä oli noin 15 km pitkä.

Reitti oli SG:n jälkeen ylös ja alas kiipeämistä. Hienoja näköaloja, mutta aika tiukkaa. Kuumassa kelissä on ymmärrettävää, että monet lähtivät liikkeelle jo aamuhämärissä (klo 7), mutta minä tyydyin lyhentämään matkat ja nauttimaan auringon paisteesta. Jyrkät alamäet olivat se hyvä syy, miksi otin mukaan kävelysauvat. Niiden avulla muutamat jyrkimmät alamäet menivät polvenkin osalta välttävästi.

Molempiin kohteisiin sain varmistettua majapaikan soittamalla. Colle Val d’Elsassa majoituin luostarin ja (pappis?)seminaarin tiloissa. Samassa huoneessa olisi ollut tilaa neljälle muullekin, mutta olin ainoana huoneessa.

Elämisen rytmi on jo vakiintunut: majoittuminen, suihku, päivän pyykki ja sitten kierrokselle eli syömään. Muuta ei ehdikään tai jaksa.

Illalla kiersin vanhaa kaupunkia ja söin päivän lämpimän aterian.

Seuraavan päivän reitti kulki harvaan asutulla maaseudulla. Kahviloita ei ollut tai pysähdyspaikkoja. Reitti kulki enemmän teitä pitkin: aurinko paistoi täydeltä terältä.

 

Siksi oli ihanaa, kun Monteriggioni lopulta näkyi. Kyse on kukkulan päällä olevasta pikkuruisesta linnoituskaupungista. Siellä majoituin kirkon majataloon, ostelloon. Käytössä oli myös hieno puutarha, jossa sai pyykin ulos ja jossa saattoi hetken istua iltasella.

Olin huoneessa ainut. Illalla tein pastaa ruoaksi, sillä keittiö oli käytössä.

On ollut mukava huomata, että polvi on kestänyt joka päivä paremmin ja erityisesti tasainen kulku ilman mäkiä on jopa lääkettä vaivaan.

Vaelluksella Roomaan, osa 8: vihdoin metsässä ja poluilla

Viides päivä

Oikeastaan on vasta neljäs päivä vaelluksella. Tänään kuljin noin 11 kilometriä. Se on saman verran kuin ensimmäisenä päivänä, mutta tuntemus on ihan erilainen. Nautin kumpuilevasta maastosta, nautin siitä että jalkoihin ei sattunut samalla tavoin kuin ensimmäisenä päivänä ja nautin erityisesti siitä että päivä tuntui paljon enemmän vaellukselta. Ensimmäisenä päivän reitti oli keskellä kaupunki aluetta, ihan kun olisi kävellyt Järvenpäästä Keravalle. Tänään sen sijaan kävelin kumpuilevassa Toscanan maastossa.

Tätä varten olin tullut tänne. Kaiken kruunasi lopuksi se, kun saavuin majapaikkaan Gampassi Termeen, joka oli keskellä maaseutua, mutta joka tarjosi vaeltajalle täydellisen paikan olla, osallistua illalliselle,yöpyä ja nauttia aamupalaa ennen lähtöä uudelle taipaleelle.

 

Sitäpaitsi tuo hostelli oli ikivanhassa rakennuksessa, jonka yhteydessä oli kirkko, joka on peräisin keskiajalta. Erityisen mukavalta tuntui kuulua joukkoon, joka on vaeltanut päivän reitillä ja nyt söi yhdessä. Minun ruokapöydässäni sattuu istumaan pari saksalaista, minä olen Suomessa, kaksi oli Australiasta ja yksi Italiasta. Ehkä ajaudumme yhteen sen vuoksi, että meitä yhdisti yhteinen kieli: englanti. Muissa pöydissä puhuttiin ranskaa tai italiaa.

 

 

Kuudes päivä

Matka Gampassi Termestä San Gimignanoon  on todella upea. Toisaalta voisi sanoa, että matka oli pelkkää ylä- ja alamäkeä. Maisemat olivat upeat parasta Toscanaa, miten voin kuvitella.

Matkaa kertyi 15 kilometriä. Tämä oli ensimmäinen päivä, kun mukaan ottamani kävelysauvat tulivat käyttöön. Tai no, olinhan niitä käyttänyt aiemminkin, mutta nyt meille tuli todellinen tarve, sillä matkalla oli jyrkkiä alamäki, joita oli hyvä jarrutella sauvojen kanssa. Siis vähemmän vaivaa polville. Vähän väliä pysähdyin katsomaan kumpuilevaa maastoa, kaukana näkyviä vuoria tai kukkuloita, maalaistaloja, viinin viljelysalueita, äveriäitä tiloja tai polun kaarttumista pellon tai metsän reunassa.

Oli upea hetki, kun ensimmäisen kerran avautui näköala San Gimignanon torneihi muutaman kilometrin päästä. Silloin tiesin, että tuonne olen matkalla. Ikivanha keskiaikainen kaupunki oli lumoava. Vanhat rakennukset olivat kuin suoraan 1 300-luvulta. Ainoastaan turistien valtava vyöry muistutti siitä, että eletään vuotta 2019.

Onhan se ristiriitaista, että turistit ärsyttävät paljoudellaan, kun itsekin olen maassa käymässä. En kuintenkin ajattele itseään matkalaukkuturistina, kun kannan rinkkani. No, onko tuossa nyt mitään eroa?

Luostari oli täynnä, joten etsin halvimman  yksityisen majapaikan: 50€. Kortteeri oli kyllä upea. Yksi huone keskiaikaisessa talossa, oma kylppäri ja oma rauha.

Päivän vaelluksesta olin kuitenkin niin väsynyt, että käytyä suihkussa ja vaihdettua vaatteet kävin vain kaupassa ja ostin ruokaa voidakseni syödä. En jaksanut odottaa, että ravintolat aukenisivat kello kahdeksalta tai että olisin mennyt johonkin museon. Söin vain iltaruuan ja menin nukkumaan.

Eihän jalkapalloakaan ollut tarjolla televisiosta.

Vaellus Roomaan, osa 7: luostarissa

Kolmas päivä

Tämän päivän aloitus oli hyvin normaali: kahvilassa cappuccino ja pieni sämpylä. Päivän jatko ei sen sijaan ollut normaali, sillä 26:n kilometrin kävelyn sijasta astuin junaan mennäkseni Firenzeen. Olin nimittäin päättänyt, että en lähde pitkälle ja ihanalta kuulostavalle taipaleelle vuoren harjannetta pitkin, koska en pääsisi sieltä pois, jos polvea raastaisi isompi vaiva. Junamatkan hyvä puoli olisi siinä, että vaihtoasema oli Firenzessä. Kävin siis nopeasti vilkaisemassa Duomon, juomassa kupin kahvia ja syömässä välipalan Firentzen kauppahallissa. Vakiopaikalla kauppahallissa oli edelleen takakulmassa possua, Porco, myyvä liike. Kaveriksi lautaselle marinoitua munakoisoa ja leipää.

Noin tunnin kävely Firenzessä vahvisti kuitenkin ajatuksen, että en ole matkalla suurkaupunkiin vaan pienemmille poluille. Aivan liikaa ihmisiä, aivan liikaa turisteja, aivan liikaa matkalaukkuja.

Ai niin, enkös minäkin ole turisti, vaikka minulla onkin rinkka?

Toinen juna kulki nopeasti, tuoden minut San Miniatoon. Sieltä kävelin Fuceccioon noin reilun tunnin verran. Firenzestä olin jo yrittänyt soittaa ja varmistaa majoituksen luostarista. Henkilö joka vastasi, puhui kuitenkin vain italiaa eikä keskusteluiden perusteella päässyt  kovin pitkälle. Hän ei myöskään vastannut tekstiviestiin, jonka kirjoitin italiaksi.

Lopulta luostari löytyi kuitenkin helposti. Ja abbedissa itse otti minut vastaan ja näytti huoneeni. Yhteistä kieltä ei taaskaan löytynyt. Majoittuminen luostariin oli erinomainen ratkaisu myös sen tähden, että saatoin osallistua luostarin mesuun illan suussa. Tämä pikkukaupunki on erikoinen: keskustassa ei ollut yhtään kauppa, eikä yhtään ravintolaa, jossa olisi voinut syödä illallisen. Tai, olihan siellä pizza-siivuja tarjoava liike.

Kaupungissa kävellessäni tapasin kuitenkin miehen, joka tuppautui juttusille. Istuin lasillisella baarissa ja hän joi olutta. Emme ymmärtäneet toisiamme kovinkaan paljoa, koska hän ei osannut englantia enkä minä italiaa. Kuitenkin osa asioista oli yhteisiä ja ymmärrettäviä. Kimi Räikkönen ajoi kerran Ferraria. Italian aurinko versus Suomen pohjoinen keli oli hänen mielestään selvä juttu: talvi tappaa. Keskustelukaverini ei ollut Juventuksen fani vaan kaivoi Firenzen tatuoinnin olkapäästä. Toisesta olkapäästä löytyi Che Qevara. Yhdessä totesimme, että italian politiikka on sekaisin. Lohdullinen lopputulos oli kuitenkin se, että vallankumous on edelleen elossa. Tähän loppui keskustelun keskustelumme.

Vielä luostarista. Tähän luostariin kuului kirkko ja dormitorio matkalaisille ja sen lisäksi baari. Baarissa näytettiin illalla mestarien liigan jalkapallo-ottelua. Paikalle kerääntyi tusinan verran katsojia.

Niin, jos luostari voi avata baarin ja saada sen täyteen miehiä, niin miksi ei seurakunta voisi tehdä samaa Suomessa? Ilta päättyi sopuisasti, sillä Juventus voitti pelin kolme nolla.

Neljäs päivä

Neljäs päivä Italiassa ja kolmas Via Francigenalla. Aamulla heräsin luostarissa Fucecchiossa ja illalla olin Castelfierentinossa hostellissa. Tänään en uskaltautunut kulkemaan rinkka selässä reitillä vaan kuljin bussilla ja junalla. Halusin antaa polvelle aikaa rauhoittua, jotta voisin huomenna kulkea taas reitillä.

Linja-auto reitti Empoliin löytyi helposti netistä eikä maksakaan kuin 2,50 €. Empolissa kävelin tunnin ajan ja pidin kirkossa sateelta suojaa. Lyhyt kuuro pyyhkäisi kaupungin yli nopeasti, mutta vettä tuli paljon. Sen jälkeen päivä oli taas kirkas. Empolissa  hyppäsin taas junaan ja parin euron hinnalla matkustin Castelfiorentinoon.

On muuten erikoista, että VF oppaat eivät mainitse tätä Locanda d’Elsa hostellia lainkaan, vaikka reitti kulkee kovin läheltä. Olin ison huoneen ainoa majoittuja.

Päivä oli siis enemmän siis interreilausta kuin pyhiinvaellusta.

Illan virityksenä lähes naapurista löytyi mestarien liigan peli, jossa katsojien iloksi Inter oli lähes koko ajan johdossa vaikka alakynnessä. Lopussa Barca kuitenkin ajoi ohi ja pettymys salissa oli ilmeinen.

Huomenna taas paluu reitille ja vaeltamaan. Buranat on syöty.

Pace e bene!

Vihdoin vaelluksella Roomaan: osa 6

Ensimmäinen päivä

Lensin aamulla Helsingistä Roomaan. Varhaisen lennon takia torkuin koko matkan ja heräsin vasta Roomassa dobbion voimasta.

Italiassa.

Olin saanut ostettua junalipun netistä, mutta vähemmällä vaivalla olisin päässyt käyttämällä automaattia asemalla. Hinta oli sama.

Ensimmäisenä päivänä ei Italiassa kilometrejä tullut kovin paljon. Siis kävellen, mutta sitäkin enemmän junalla kulkiessa. Matka Roomasta Pisaan kesti neljä tuntia ja oli hyvä katsaus siihen maaseudun maisemaan, joka radan varressa näkyy. Näkymä oli suoraan Kaurismäen elokuvasta. Hiljaisia kyliä, unohdettuja autoja, kaukana kukkuloita.

Italian maaseutu on kovin harvaanasuttua. Samalla mietin, että onhan ihan mahdotonta kävellä samaa matkaa muutamassa päivässä, jonka junalla ajaa neljässä tunnissa. Siis yli 300 kilometriä. Vaihdoin junaa Pisassa, jossa en ehtinyt käydä tutustumassa torniin, joka on kallellaan. Juna vei eteenpäin Luccaan.

Yhden asian unohdin lähtiessäni matkalle: pyhiinvaeltajan passin. Sen vuoksi jouduin kulkemaan paita märkänä Luccan katuja edes takaisin.

Ensimmäinen tunti Luccassa kului siinä, että etsin informaatiokeskusta. Se oli vaihtanut paikkaa ja kun sen löysin, niin sieltä passit olivat loppuneet. Lopulta kolmannella yrityksellä löysin paikan, joka myi pyhiinvaeltajan passin. Sen jälkeen kävelin vielä hikisenä majapaikkaan San Davinolle.

Ensimmäisen yön Via Francigenan matkalla vietin Luccassa refugiossa, jossa isossa huoneessa oli 12 vuodepaikkaa, joista viidessä oli jokin matkalainen.

Oli helpotus löytää majapaikka.

Ja olipa ihanaa päästä suihkuun ja eroon rinkasta. Ja oli ihanaa löytää muita pyhiinvaeltajia. Söimme pienellä porukalla pizzaa yhdessä, mitäpä muuta.

 

Toinen päivä

Lähdin aamulla liikkeelle yön sateen tauottua. Luccan esikaupunki oli aluksi meluisa ja sen jälkeen rauhallisen leppoisa. Asfalttireitti tänään. Autojen virta vaihtui omakotitalojen jonoon ja pientilallisten palstoihin. Joku viljeli paprikaa, toisella oli kanoja, kolmannella minitomaatteja.

Kuljettuani noin 10 kilometriä alkoi oikea polvi yhä enemmän vaivata. Tulin silloin Cappanoriin ja päätin, että lopun päivää kuljen junalla. Löysinkin läheltä, noin kilometrin päästä aseman, josta juna Altopascioon lähtisi puolen tunnin päästä.

Matkalla asemalle minut pysäytti skootteria ajava mies. Hän kysyi, että olenko matkalla via Franzicenalla ja olenko ehkä eksynyt reitistä, kun menen väärään suuntaan. Olin iloinen hänen kysymyksestä, sillä hän oikeasti oli huolissaan siitä, mihin olin matkalla. Keskustelimme hetken ja rauhoitin häntä suunnasta. Kun kerroin, että olin Suomesta, hän ilahtui ja kertoi että tuntee yhden suomalaisen, jonka kanssa keskustelee lähes päivittäin. Lopuksi totesimme, että yksi yhteinen huoli on olemassa: Italiassa politiikka oli ihan sekaisin.

Altopasciossa löysin majapaikan hetken etsimisen jälkeen. Jätin väliin kaupungin refugion, jossa oli ollut lude-epäilyjä fb-ryhmässä ja maksoin keskustan hostellista oman huoneen.

Paita on nyt pesty, Buranaa nautittu ja uusi päivä odottaa.

Passi tuli: Via Francigena odottaa (Arkinen pyhiinvaellus, osa 5)

Passi on saapunut. Tilasin Via Francigenan nettisivulta löytyvästä osoitteesta pyhiinvaeltajan passin, johon kerätään leimat matkan varrella ja joka aukaissee muutaman majapaikan ovet helpommin matkan varrella. Italiaan menevälle riittää kuvallinen henkilökortti, mutta pyhiinvaeltaja tarvitsee passin, aukaisemaan lisää ovia.

Posti toi myös kokoon taittuvat kävelysauvat. Ne mahtuvat rinkkaan sopivasti ja Finnairin kanssa vielä pitää neuvotella saako alla 8 kg painoinen rinkka olla silloin sisällä vai meneekö se ruumaan.

Lennän siis Roomaan sunnuntaina ja sieltä jatkan illaksi Luccaan. Maanantaina 30.9. aloitan matkan minulle outoon ja uuteen parin viikon ajaksi.
Tarkoitus on tutustua reittiin, pyhiinvaelluksen maailmaan, nuuhkia Toscanan ilmoja ja katsella maisemia. Ehkä voin poiketa myös Montalcinossa tai Montepulcianossa, sillä Via Francigenan reitti kulkee aivan läheltä, näiden kahden kuuluisan pikkukylän välistä.
Kilometrien suuren määrän suhteen en ole kovin toiveikas oikuttelevan polven vuoksi, joten elämän ehdoilla kuljetaan. En siis ajattele, että kävelisin Luccasta Roomaan kahdessa viikossa, mutta eihän tässä ole kyse urheilusuorituksesta vaan muunlaisesta matkasta. Ehkä kävelyjen pituus voi jäädä muutamaan kilometriin päivässä, mutta mikäpä kiire tuolla matkalla olisi.

Niin se polvi. Sen tueksi olen kulkenut kuntosalilla, jumpannut kotona, kävellyt, käynyt juoksemassa uima-altaassa, venytellyt, nauttinut cartexania ja taas venytellyt. Siinä se polvi kulkee mukana, ei ole pahempi tai parempi. Kolottaa milloin kolottaa. Yhden asian kuitenkin polven takia suunnittelen tekeväni: lähden matkaan lenkkareissa sen sijaan, että jalassa olisi Meindlin Sienat. Vaelluskengät ovat hyvät ja napakat, kivat kävellä, mutta jäykempinä haastavat jalkoja enemmän. Ne olisivat varmaan nilkoille paremmat, mutta kun matkalla on runsaasti myös katua ja kivipintaa, niin keho ehkä kiittää lenkkareista enemmän.
Tarkoitukseni on kuljettaa mukana päivittäin kantamusten lisäksi mielessä kunakin päivänä yhtä yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa Raamatun kappaletta ja kysyä päivittäin paikalisilta ihmisiltä, mikä heidän mielessään pyörii tai painaa, mikä elämässä mättää – tai ilahduttaa. Katsotaan sitten, syntyykö noiden teemojen pohjalta jotakin vuoropuhelua. Raamatun tekstit ovat kirjasta Just Prayer. A book of hours for peacemakers and justice seekers. Tuo kirja on sinällään kiinnostava teos pohtimaan oikeudenmukaisuuden ja sen puutteen ilmenemistä yhteiskunnassa. Kirjasta vinkkasi kolmisen vuotta sitten Pekka Rehumäki, jonka kanssa pohdimme myös tekstin kääntämistä suomeksi. Nyt maistelen kirjaa matkalla siitä otettujen valokuvien avulla.

Festina lente.

 

Arkinen pyhiinvaellus, osa 4: vaivainen vaellus

15.8.2019 Polven kierukassa on vikaa

Kesä kului heinäkuussa kuten lomat usein. Mennään ja tullaan, metsässä odottaa puutyöt ja kaikenlaista puhdetyötä löytyy. Mutta olennaista on olla miettiä elämää.

Polven kunto on väliin askarruttanut enemmän, joskus vähemmän.

Loman lopussa polven kipua palasi tai jopa paheni ja sen vuoksi päädyin konsultoimaan asiassa lääkäriä uudestaan. Nyt vaivaan saatiin lisää selvyyttä MRI:n avulla ja tuomio on tyly: polvikierukassa on repeämä tai ainakin jonkin kokoinen repale. Lisäksi niissä näkyy iän tuomaa yleistä kulumaa, ei kuitenkaan vielä nivelrikkoa.

Toisin kuin vielä kymmenisen vuotta sitten, ei tällaisessa tapauksessa polvea nykyisin operoida vaan annetaan ajan parantaa.
No voi halvattu! Aikaa caminolle on vajaa kaksi kuukautta ja vaiva on sitkeästi matkassa mukana.

 

Buranalla maaliin?

Muutaman päivän kokeilin taas mitä ibuprofeiinilla saa aikaan. 3x600mg kulki viikon ruokavaliossa ja sen keralla vatsansuojalääke. Polvikierukan yleiseen vointiin testaan myös Cartexanin vaikutusta, mutta se ei ole mikään pikalääke.
Päivittäin kävelyä ja joskus rinkan kanssa iltaisin vielä lenkki.

Viikon buranakuurin jälkeen olen kuitenkin tullut käsitykseen, että ibuprofeiinilla ei poista kipua ja ylipäänsä sen vaikutus polven tilaan on heikko. Jääköön siis buranat pois.

 

Kuntoutus?

Fysioterapeutin kanssa palaveri antoi toisen suunnan kuntoutumiseen: kävelyä, vesijuoksua ja kuntosalia. Lisäksi vielä mukaan muutama jumppaohje, joilla voi virkistää kotona illan viettämistä.

Mitä ihmettä voi tehdä vaelluksella, jos polvi reistaa? Tätä mietin moneen kertaan ja ajatukseni on, että matkaan lähden kuitenkin ja kävelen tasaisia jaksoja sen verran, kun kykenen. Syyskuun lopussa sitten katsotaan, onko lihaskuntotreenistä ollut hyötyä.

Artikkelikuva: Wiki

Arkinen pyhiinvaellus, osa 3: varustelista

30.6. 2019 Varustelista ja polven kuntoutuminen

Lähtökohta on selvä: haluan kevyen repun selkääni, kiloja maksimissaan 8, jos mahdollista hiukan vähemmän. Ostinhan light-lentolipun, jossa painorajana tuo 8kg.

Jos vaeltaa Italiassa kaksi viikkoa lokakuun alussa niin, mitä pitää olla mukana?

Aloin repusta tai rinkasta. Selasin netin keskusteluja ja alustavasti pohdin Deuter 30 reppua, mutta caminoguruni Risto Korhonen kehotti harkitsemaan suurempaa. Aika pian päädyinkin Ospreyn malliin Exos 48: tavarat mahtuvat helpommin ja reppu on huippukevyt.

Öitä varten silkkinen lakanapussi (tietenkin punainen) ja varaksi myös Haltin kevyt (0,5 kg) kesämakuupussi, jota ei ehkä tarvita.

Olin jo kaupassa silittelemässä Meindlin Siena kenkiä, mutta jätin ne hyllyyn, sillä aion kävellä vanhoissa NB-lenkkareissa, jotka jo nähneet reilusti kilometrejä. Maasto ei liene kovin louhikkoista ja märkää, joten uskon lenkkareiden toimivan. Tätä kenkä-kysymystä vieläkin kyllä mietin, sillä olisihan paljon katu-uskottavampaa kulkea Meindlin kengissä. Kommentoikaa tätä, jos syntyy ajatuksia. Vielä ehtinee hankkia ja ajaa Sienat kävelykuntoon.

Muu varustelista on ihan normikauraa saippuasta katkaisuhousuihin. Jos kelit äityvät lämpimiksi, niin saatan kulkea jopa pitkien juoksulenkkien asussa: tekninen paita ja shortsit. Jos taas tulee sadetta ja viileää, niin sitten on tuulenpitävää peliin.

 

Polvi

Juhannuksen jälkeen sain rinkan koekäyttöön ja pääsin buranakuurin jälkeen koekävelemään Pyhän Olavin reitin maastoissa pienen jakson. Seitsemän kilometriä saariston iltamaisemissa oli viehättävä hetki. Vaikka reitti kulki kestopäällystetietä, niin hiljainen alkukesän metsä oli upea tuoksuissa ja tunnelmassa. Bongasin tien päällä reilussa tunnissa oravan, ketun ja supikoiran, joten myös seuraa oli.

Polvi ei ole kipeä ja vertyy hyvin alun aristamisen jälkeen. Kipeyttä ei tullut lopussakaan, mutta kyllä siellä on edelleen tuntemuksia.

Arkinen pyhiinvaellus Roomaan, osa 2

10.6.2019 Mikä Via Francigena?

Canterburysta Bernardin solan kautta Roomaan kulkeva pyhiinvaellusreitti on kokonaisuudessaan 1900 kilometriä pitkä. Roomaan on historian aikana ollut monta syytä kävellä, mutta munkki Sigeric, jolta kului matkaa 900-luvulla useampi kuukausi. Roomassa hän viipyi kolme päivää ja sinä aikana hän haki nimityskirjansa Canterburyn arkkipiispaksi. Sigericin matkan ikuisti hänen kirjoittamansa matkakertomus, iteneraario. Pitkälti sen avulla oli mahdollista uudistaa vuonna 2000 vietetyn riemuvuoden juhlinnan kunniaksi yhdistää katkelmalliseksi muuttunut ja osin unohdettu reitti.

Kirjallisuuden perusteella reitillä on tarjolla majoitusta myös pyhiinvaeltajille, mutta ei yhtä tiheässä kuin Compostelan reiteillä. Kulkijoita riittää, mutta ei yhtä paljon kuin Compostelassa.

Olen lukenut reitistä sen, mitä olen käsiini saanut selannut nettiä edestakaisin. Tässä lyhyt lukulista.

Kirjoista:

Tapani Tukiainen, Munkin matkassa. 2012

Tapani Tukiainen, Pedron tähti. Ranskalaisella tiellä Canterburysta Roomaan. 2016.

The Via Francigena. 1000 kilometres on foot from San Bernardo to Rome. 2nd revised edition

Alison Raju, The Via Francigena. Canterbury to Rome: Part 2 The Great St Bernard Pass to Rome

Ja jos Roomaan asti pääsee, niin klassikko yli muiden on Riitta ja Seppo Teinonen, Rooma. Pyhiinvaeltajan opas. 1979

Nettilinkit:

Erinomainen on puhelimeen ladattava tai tietokoneelle tutkittava virallinen sivusto:

https://www.viefrancigene.org/

Käytännöllistä tietoa on tarjolla myös facebook-ryhmissä:
Lähinnä englanniksi reitiltä kuvia, kokemuksia ja keskusteluja: Facebook, Via Francigena

Suomeksi käytäviä keskusteluja, enimmäkseen Compostelan reitistä: Facebook, Pyhiinvaellus

 

Huolet: Tietoa pukkaa runsaasti, mutta polvi on kesäkuun alkupuolella edelleen kipeä. Sain jumppaohjeet fysioterapeutilta, mutta vaiva tuntui edelleen. Kävin myös lääkärissä, joka totesi, että vika ei ole nivelsiteen revähdyksessä tai polvikierukassa. Buranaa ja kipuvoidetta, jotta tulehdus laantuu.

Juhannuksena polven tulisi olla jo kunnossa.

Seuraavaksi syvennyn varusteiden hankintaan, jotta ne voi rauhassa miettiä, hankkia ja testata.

Arkinen pyhiinvaellus Roomaan, osa 1

20.5.2019 Kävellen Roomaan?

Monet ovat kuulleet jonkun tehneen pyhiinvaelluksen ja suunnanneen Santiago de Compostelaan. Jotkut ovat jopa kävelleet sinne. Kuvia ja kuvauksia reitistä on somen eri kanavilla runsaasti myös suomeksi.

Minulla ei kipinä ole aiemmin moiseen syttynyt, mutta viime syksynä Mentonista seurasin kymmenen kilometrin verran Välimeren rannalla kulkevaa reittiä, jonka määränpää oli Compostela ja joka lähti Roomasta. Kävelin kuitenkin toiseen suuntaan: Mentonista Ventimigliaan, Italian puolen rajakaupunkiin.

Silloin paistoi aurinko ja reppu oli kevyt; ihana päivä.

Arkiset pyhiinvaeltajat

 

Perillä Ventimigliassa

Toinen kipinä syttyi, kun selasin keväällä netin syövereissä erilaisia tapoja kulkea Euroopassa ja erityisesti Italiassa. Vastaan tuli vaellusreitti Canterburystä Roomaan ja sille löytyi nimikin, Via Francigena, Ransakan tie tai Ranskan kautta kulkeva tie. Koko reittiä en ehtisi kulkea, sillä pelkästään Italian puolen osuus Alpeilta Roomaan on tuhat kilometriä pitkä. Minulle riittäisi, kun saisin maistiaisen tästä. Lomapäiviä keräämällä voisin tutustua siihen, mitä pyhiinvaellus on ja millainen on tämä tuntemattomampi Roomaan johtava reitti.

Tein sen mitä tällaisessa suunnittelussa kannattaa tehdä ennen mitään muuta: katsoin lomapäivät ja varasin lennon Roomaan lokakuun alkuun.

Kysymyksiä riittää. Mitähän nyt pitää tehdä? Rinkka, reitti, ohjeistus, varusteet?

Huoli. Ja on minulla pieni huolikin, sillä maaliskuun lopussa oikea polvi kipeytyi työmatkafillaroinnissa. Onhan kipuja ollut ennenkin, joten eiköhän se ehdi parantua.

Käpylän kirkko, vaikuttaminen ja seurakuntavaalit

Olen Oulunkylän seurakunnassa vaaleissa ehdolla ja se on laittanut mielessä liikkeelle montakin kysymystä: mitä kirkko voisi olla ja mitä sen tulisi tehdä omalla kulmallani Käpylässä. Käpylä oli itsenäinen seurakunta muutama vuosi sitten, mutta nyt osa suurempaa Oulunkylää (joka on myös oma kaupunginosansa). Entinen Käpylän kirkon kulttuuri katosi, mutta uutta ei ole oikein löytynyt tilalle.

Tulkaa kaikki

Ihan ensiksi kuittaan sen, että seurakunnan tulee osaltaan edistää ja viestittää toimillaan sitä, että se on avoin kaikille, kunnioittaa tasavertaisesti kaikkia seurakuntalaisia ja erityisesti tukee niitä, jotka ovat eri tavoin syrjittyjä tai ulossuljettuja. Siksi olen Tulkaa kaikki ryhmässä. Tältä osin on tehtävä se, mitä paikallisella ja hiippakunnan tasolla tehdään, ennen kuin asia on ratkaistu muutaman vuosikymmenen päästä kirkolliskokouksessa – ehkä kirkon kvartaalin eli 25 vuoden kuluttua.

Samaan aikaan on ilmassa pari muuta asiaa: suora vaikuttaminen ja aluekirkko.

Suora vaikuttaminen

Olen miettinyt myös vaikuttamisen kanavia: voisiko suorat äänestykset ajankohtaisista asioista olla käytössä seurakunnassa ja valittujen luottamushenkilöiden eri ryhmissä? Suorat demokratialiikkeet etsivät nyt tapaa tarjota rekisteröityjen jäsenten osallistua päätöksiin, silloin kun kannan voi ilmaista esimerkiksi netin avulla. Voisiko joissakin seurakuntaneuvoston ja seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston asioista äänestää netissä suuntaa-antavasti? Tätä kannattaa tutkia ja kehittää.

Lähikirkko Käpylässä

Nyt katseeni kohdistuu lähikirkkoon, siis Käpylän kirkkoon. Näppituntumalla se on hiukan nahkeassa vedossa ja kaikkea muuta kuin täynnä käpyläläisiä eri viikon päivinä. Seurakuntalaiset eivät sitä valtaa sunnuntain messuun, päivisin ryhmien käyttöön tai iltaisin muihin tapahtumiin. Kerran olen nähnyt kirkon täynnä täällä asuessani –  silloin oli Käpylän lukion muistelujuhlat.

Käpylän alue ja kirkko voisi toimia erinomaisena koekenttänä vahvalle alueellistamiselle ja yhteisöllistämiselle: otetaan yhteisön ihmiset, seurakuntalaiset ja muut kiinnostuneet, mukaan ja pohditaan miten kirkko ja sen yhteydessä olevat tilat voisi palvella yhteisön tilana, yhteisenä keittiönä iltaisin tai päivällä, lapsiperheiden parkkina, musiikin harjoittamisen paikkana jne. Kysyisin myös sitä, millaista pyhän kohtaamista ihmiset odottavat. Millaisia hiljentymisen aikoja ja tapoja odotetaan ja tarvitaan?

Voi olla, että alkuun tulisi niukasti vastauksia, sillä mitä sitä nyt kirkosta osaisi odottaa. Mutta kysymällä, kokeilemalla, erehtymällä ja taas uutta etsimällä voisi löytyä alueen ihmisten näköinen tapa olla kirkko. Alueella asuu paljon energisiä, luovia ja osaavia ihmisiä. Nyt on hyvä hetki alkaa viritellä Käpylän kirkon uutta aikaa.

Hieno kirkko ja upeat ihmiset alueella. Siitähän tulee väistämättä mainio kertomus.

Seurakunnan työntekijöitä kaipaisin erityisesti prosessin pyörittäjiksi ja mahdollistajiksi. Ideat ja tekeminen voisi nousta alueesta, mutta tuskin itsestään ja tuskin ilman rohkaisua.

Käpylä on ideaali kokeilu ja kehittämiskirkko Helsingissä. Mitä sinä haluaisit siellä ja sen myötä tapahtuvan?

PS
Vastaavia alueita löytyy muuallakin Helsingissä ja Suomessa, kun seurakunnista on tehty laajempia ja alueiden kirkon etsivät uutta profiilia seurakuntaliitosten jälkeen. Mallia aluekirkon innovoinnista voisi kehitellä laajemmassakin mitassa ja yhteistyössä. Terveisiä vaan Alppilan kirkolle ja muualle.