(voit antaa palautetta myös klikkaamalla tähtiä yllä)
Demonit, riivaajat, pahat henget. Viime vuosina ei juuri ole Suomessa käyty keskustelua demoneista. Asia on hoidettu perinteisellä kirkollisen vaikenemisen metodilla: ei saarnata, ei nosteta teemaa esiin piispojen puheissa tai anneta asiasta julkilausumaa. Ja katso, kirkolliseen perinteeseen kuulunut, mutta painolastiksi koettu seikka häviää itsestään kirkon työjärjestyksestä.
Ei hävinnyt, sillä kirkon kovatuloisin (vuonna 2011 verotettava tulo 108 000€) rukoilija ynnä demonisaarnaaja Pirkko Jalovaara nosti kysymyksen valtakunnan keskiöön. Yhtäkkiä kirkossa oli tehtävä korkean tason pikapäätös: kuuluuko demoneista puhuminen vuonna 2013 Suomen ev-lut kirkon sanomaan vai ei. Ei kuulu, vastasivat asiaa kommentoineet piispat.
Mistä on kysymys? Seuraavassa demoniopin lyhyt oppimäärä.
Kohta yksi: demonit eivät kuluneet muinaisen Israelin uskoon
Vanhan testamenttinsa hyvin opiskelleet tietävät, ettei Vanhan testamentin sivuilla hyvät ja pahat henget ota toisistaan mittaa. Sama Jumala lähettää yhtä hyvin hyvän kuin pahan hengen vaikkapa kuningas Saulin iloksi ja masennukseksi.
Kohta kaksi: demonioppi on peräisin persialaisesta uskonnosta
Juutalaisuuteen oppi demoneista tuli vasta VT:n myöhäisvaiheessa persialaisesta ajattelussa, jossa esiintyi tiukka taistelu hyvän ja pahan välillä, Jumalan ja tämän vastustajan välillä; jossa hyvät ja pahat enkelijoukot ottavat mittaa toisistaan.
Kohta kolme: Uuden testamentin aikana demonit olivat normaali käyttökäsite
Se maailma, jossa Uusi testamentti syntyi oli otollista demonipuheelle. Erilaisia tauteja, kuten kuumetta, epilepsiaa tai skitsofreniaa oli mielekästä selittää puheella demoneista. Historian Jeesus oli ilmeisesti parantaja ja eksorkisti: tähän viittaavat monet evankeliumien kertomukset. Osa evankeliumien kertomuksista on historiallisesti todennäköisesti totta, osa taas perinteen synnyttämää liioittelua.
Kohta neljä: Uuden testamentin kielikuvat jäivät kirkkoon
Antiikin ajan kielikuvat jäivät kirkkoon vuosisadoiksi. Perkeleen tekoja ja pienempien henkien liikkeitä nähtiin siellä ja täällä. Kirkollisessa kielessä oli vielä keskiajalla ja reformaatiossa luontevaa puhua tällä tavoin. Siten esimerkiksi Lutherin kastekaavassa oli seuraava osa:
”Lähde ulos, sinä saastainen henki, ja anna tilaa Pyhälle Hengelle” Tämän jälkeen pappi tekee ristinmerkin kastettavan otsaan (ei siis kasvoihin, kuten KK 1984 ja komitean 2000 ehdotuksessa) ja rintaan ja lausuu: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi (Stirn) ja rintaasi.” Myöhemmin kasterukouksen jälkeen sama toistetaan seuraavin sanoin: ”Minä manaan sinua, sinä saastainen henki, Isän (+) ja Pojan (+) ja Pyhän Hengen (+) nimeen, että poistut tästä Jeesuksen Kristuksen palvelijasta (NN.) ja väistyt hänen luotaan.”(sitaatti: Jari Jolkkonen Teologinen aikakauskirja 4/2000)
Kohta viisi: demonipuheen liudentuminen nykyaikana
Kirkossa ei ole tapana tehdä äkkikäännöksiä. Hitaasti muuttuvat siis sekä kieli että ajatukset. Samaan tahtiin, kun on ymmärretty ihmisen fysiologian ja psyyken mekanismeja, on kuitenkin käynyt selväksi, että puhe demoneista ei kuvaakaan ihmisen todellisuutta oikealla tavalla. Demoni-hypoteesi on tullut merkityksettömäksi ja vaivihkaa unohdettu. Hyvä esimerkki tästä on kastekaavan kohdat, joissa vieläkin heijastuu eksorkismin kehotus luopua pahasta ja ottaa ristin merkki. Tätähän ei kukaan kastepaikalla näin ajattele, mutta eksorkismin rituaali elää edelleen. Demonit on unohdettu, sanoille ja teoille on annettu uusia merkityssisältöjä.
Kohta kuusi: elämässä ja ihmisessä on aika ajoin edelleen paha
Demoneista on aika jättänyt, mutta silti ihmisessä on paha joskus niin pahaa, että mieluusti puhuisi ihmisten sijasta demoneista. Kansanmurhat, pedofialia tai muut rikokset ihmisyyttä vastaan ovat näitä hetkiä. Tämä olisi kuitenkin vastuun pakoilua itsestä ja toisesta.
PS. Demoneista kirjoitetaan laajemmin Kirkonkellarin tulevassa erityisnumerossa http://www.kirkonkellari.fi
Latvus 
Vain kaksi vanhan miehen komenttia herra Dosentille. Kirkon vaikenemisen ja hyssyttelyn peruslinja on aiheuttanut tilanteen, missä VT:n tilalle on tullut TV. Oli kyseessä TV2:n homoilta tai MOT.n demoni-ohjelma, joutuu kirkko altavastaajaksi. Arkkipiispa Simojoki sanoi kauan sitten meile kirkon tiedottajille eli kanssasalaajille: ”Kirkolla ei saa olla mitään salattavaa ja jos sitä on, siitä tulee tiedottaa heti”. Näissä tanhuissa kirkko ehtii harvoin hakijaksi, vaan jää seinäruusuksi.
Toinen juttu on kirkon sielunhoidon tilanne. Joensuun häpeä-projektia lukuunottamatta en ole törmännyt vakavasti otettavaan SIELUNhoito-tematiikkaan. Ylemmän erityistason terapeutteja tapaa taas kirkossa liiankin kanssa. MattiJ
Kiitos Kari mainiosta ja selvästä analyysistä!
Jii
Kiitos kommenteista Matti J &Jii.
Tuo Simojoen lause on todella pistämättömästi muotoiltu. Kun ajattelee kuinka paljon vahinkoa kirkossa mikä tahansa peittely saa aikaan, niin lauseen arvo vain kasvaa.
FB-keskustelussa nousi esiin yksi tarkentava kysymys: mistä kirkosta voidaan sanoa blogitekstin kohdan viisi tavoin? Kyse on arviosta, joka koskee Suomen ev-lut kirkkoa. Jos joku tarkastelee esim suomalaisten vapaitten suuntien opetusta nykyisin, niin luulisin demonien liikkuvan vilkkaasti. Tai luterilaisten kirkkojen puheissa eri puolilla Afrikkaa on tuskin otettu välimatkaa demonipuheisin.
Ehdotan kohdaksi kuusi: On kulttuureita, joissa demoneista edelleen puhutaan ja niitä jopa pelätään.
Janne, näin varmaankin asianlaita on (kuten totesin itsekin aiemmassa kommentissa). Kulttuurien kohtaamisen dialogi kysyykin silloin taitoa, kun eri kulttuureista tulevat ihmiset ovat keskenään vuorovaikutuksessa.
Esimerkiksi Afrikassa saatetaan edelleen panostaan pahojen henkien ajamiseen pois sairaasta, sen sijaan että annettaisiin asianmukaista terveydenhuoltoa. Kysymys on edelleen ajankohtainen.
Kari. Vaikkapa perinteiseen bantu-maailmankuvaa kuuluu erottamattomana osana ”henkien todellisuus”. Kyse on myös aivan erilaisesta tavasta hahmottaa maailma ja ihminen. Lieneekö se parempi tai huonompi kuin vaikkapa eurooppalainen rationalistinen maailmankuva, tiedä en. Ilman muuta monen afrikkalaisen luterilaisen kirkon ajattelu pohjautuu tälle ja näinhän kai kuuluu ollakin.
Niinpä. Yhtäältä voi ajatella, että sehän vain kulttuurista rikkautta ja eläköön kukin heimo perinyteensä mukaan. Toisaalta on vakavasti kysyttävä, että toivoisitko ystäväsi hoidettavan henkien manauksella jos hänellä on mielenterveysongelmia, hiv, malaria tai mikä muu tauti tahansa. Kristinuskon viesti on minusta se, että on mentävä lääkäriin ja syötävä lääkkeet.
Kari. No, en tietenkään. Niissä afrikkalaisissa yhteisöissä, joissa itse olen elänyt, rukoillaan ensin ja mennään sitten lääkärille. Mutta jotenkin ajatus siitä, että ”pahasta puhumisesta” olisi luovuttava tai kyseinen puhe olisi ikäänkuin redusoitavissa vaikka vain psykiatrian tai psykologian kielelle, ei ole ihan ongelmaton sekään. Toki on niinkin, että eri puolilla maailmaa elävät kristilliset kirkot ovat tietyssä mielessä etääntymässä toisistaan. Taitaa olla niinkin, että Raamatusta (sen tulkinnasta ja käytöstä) on tullut globaalissakin yhteisössä kristillisiä kirkkoja erottava tekijä.
Olisiko siis ajateltava siihen suuntaan, että demoniuskoiset (varsinkin länsimaalaiset sellaiset ) ovat juutalais-alkuperäisen tiukan monoteismin (ja kenties paavalilaisenkin ajatuskulun) näkökulmasta jonkinsorttisia epäjumaliin kallistuneita, vai…?
Janne, kuittaan ihan täysin tuon jännitteen ja sisäisen halun silittää mielummin kulttuurisesti myötäkarvaan tällaisessa asiassa. Hyviä mittareita minulle siitä mitä tehdä ja ajatella on kysyä kuka ratkaisusta hyötyy, kuka kärsii. Jos jaksetaan pitää heikomman, sairaamman ja vaikeimmassa asemassa olevan puolta, niin monin kohdin voidaan etsiä joustoja.
Harry, hyvä kysymys! Juutalaisen monoteismi oli väliin aika yksiselitteistä ja kyllä Paavali juutalaisena seuraa tätä latua. Paavali ei viljele Jeesuksestakaan nimitystä Jumala. Mitähän mahtoi Paavali sanoakaan epäjumalille uhratusta lihasta ja sen syönnistä Roomalaiskirjeessä.
Jalovaara – keskustelujen yhteydessä on mieleeni noussut pari näkökohtaa, joita huomaan miettineeni. Hyvät voimat liitetään yhä edelleen ongelmattomasti kolmiyhteisen jumalan persooniksi, mutta vastavoimien personifioiminen nähdään vanhentuneena uskonajatteluna. Kuitenkin esim. Paavalin ”persoona” oli jotakin muuta kuin meitä vastapäätä oleva taivaallinen hahmo, Hän oli se jossa me ”elämme, liikumme ja olemme” (Paavalin puhe ateenalaisille, Apt. 17:28). Kuinka helposti myös nykyaikaiseen maailmankuvaan omaksuttava näkemys! Toiseksi, olen ymmärtänyt Jeesuksen lähteneen parannustoimessaan ja puheissaan annetusta maailmankuvasta ja uskomusmaailmasta – ”uskosi on sinut parantanut”. Millainen mahtoi olla Jeesuksen ajan maailmankuva? Ilmeisesti se on ymmärrettävä melko kokonaisvaltaiseksi; esim. uskoa ja tietoa ei eroteltu toisistaan. Omassa ajassamme näkisin vallitsevan ainakin kolme lähtökohtaisesti annettua maailmankuvaa, joiden varassa tulkintoja tehdään: arjen materiaalinen ja tunteisiin nojaava maailma, tieteen maailma, ja elämänkatsomusmaailma – ja sen yhtenä variaationa uskonnollinen maailma, jonka suhde näihin reaalimaailmoihin jää monen kohdalla hyvin diffuusiksi, jopa ohittaa reaalimaailman tai asettuu sitä vastaan. – Jos Jeesuksen mallia – toimia annetussa uskomusmaailmassa – noudatetaisiin, niin tieteen, ja esim. psykologista tietoa tulisi kunnioittaa. Muutoin tuo ”uskontieto” muuttuu todellakin demoniseksi.
Tiedän, että on huono idea ruveta kinaamaan VT:n asiantuntijan kanssa VT:n sisällöstä, mutta huomautan silti, että riivaajahenget ovat VT:ssä varsin todellisia ja osaa niistä kutsutaan ”pahoiksi”. Kyse ei siis ole siitä, että henkimaailma ei kuuluisi ”raamatulliseen” maailmankuvaan, vaan siitä, mistä ne tulevat (so. Jumalasta vai paholaisesta). Ne ovat siis Raamatussa ja ne ovat kristillisissä valtavirtaperinteissä (eli katolisuudessa ja vapaissa suunnissa). Demonipuheen liudentanut nykyluterilaisuus kuuluu siten vähemmistöön tässä(kin) kysymyksessä.
(Tämä siis ihan tiedollisena taustana. En sano, että tällä olisi välttämättä mitään tekoa nyt ev-lut kirkossa käytävän eksorsismikeskustelun kanssa.)
Jarmo,
pohdit mielestäni olennaisia kysymyksiä, joihin ei ole helppoja tai lyhyitä vastauksia.
Se, mitä sanomme Jumalasta tulisi tapahtua suurella nöyryydellä, jossa otetaan huomioon etteivät vanhat tekstit ja niiden jumalakuvat sellaisenaan ole siirrettävissä nykyaikaan. Myös Jumala-puheen tulee ottaa huomioon aika ja paikka, se mitä osaamme sanoa ihmisestä ja tieteestä. Tätä taustaa vasten ajattelen että, esimerkiksi ilmaus ”persoona” tai ”kolminaisuus” ovat apukäsitteitä, joilla yritetään ymmärtää jotakin Jumalasta. Nöyryyttä tarvitaan siin. ettei kuvitella että nyt varmasti tiedetään mitä Jumala oikeasti on.
Sami,
hyvä kun tarkensit; kirjoitin kohdan yksi kovin niukasti ja se jättää tilaa juuri tälle kommentille. Ja ehkäpä kohdan yksi otsikko on muotoiltu liian yksioikoisesti, olisi varmaan parempi puhua esim demoniopista.
Itse asiasta olen kanssasi ihan samaa mieltä: VT:ssa on henkiä, mutta niiden lähteenä ei nähdä Jumalan vastaista tahoa (Paholainen, Saatana tms) vaan Jumala on se, joka saattaa lähettää esim kuningas Sauliin niin hyvän kuin pahan hengen.
Mitä tulee henkien määrään, niin pitäisin VT:n laajan kirjallisen aineiston kohdalla kyllä yllättävänä miten vähän siellä puhutaan hengistä. Luulen että osaltaan kysymys on eksiilin aikaisen ja sen jälkeisen voimakkaasti korostetun monoteismin vaikutuksesta. Tätä on edeltänyt paljon polyteistisempi vaihe ja toisaalta VT:n jälkeisess vaiheessa (UT, Qumran) dualistiset mallit nostivat päätään.
Mielenkiintoinen keskustelu! Jään miettimään sitä, että voin lähettää ystäväni saamaan apua lääkäriltä mielenterveysongelmiin, epilepsiaan, malariaan, hiviin. Mutta jos kysymys on Saatananpalvojasta, joka tahtoo irti vanhasta kuviostaan tai noituuden tai joidenkin vieraiden uskontojen meditaatioliikkeiden harrastajista, ei lääkäreillä ole paljonkaan keinoja auttaa. Tein näissä merkeissä opintomatkan Kaukoitään vuonna -88 SLS:n opiskelijasihteerinä ja aika oli suotuisa myös sen kokemuksen ja raportin vahvistamana sille, että Hiltusen Pekka lähti rakentamaan uususkontosihteerin hommaa. Itse olen teologina kiinnostunut rukoilemaan niiden ahdistettujen puolesta, jotka haluavat irti jutuista, jotka ovatkin elämää tuhoavia. Pelkkä informatiivinen tieto ei ole kokemukseni mukaan yksin auttanut. Jannen kertoma marssijärjestys, jossa Afrikassa ensin rukoillaan ja sitten haetaan muuta apua, tuntuu tosi hyvältä!
Marita,
kiitos tärkeästä kommentista. Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että kun puhutaan yksilön vaikeasta tilanteesta, niin asioita harvoin jos koskaan hoidetaan antamalla pelkästään tietopuolista informaatiota – vaikka myös sitä tarvitaan. Ymmärrykseni mukaan sielunhoitoa ja terapiaa toki voi tukea kognition avulla, mutta lopulta välineenä on luotettava ja turvallinen sielunhoito- tai terapiasuhde, jonka varassa yksilö voi kulkea oman matkansa.
Miksi ajattelet, että terapia ei voisi/osaisi auttaa saatananpalvojaa? Tai siis on paha juttu, jos ammattitaito ei riitä tässä kohdassa. Terapian lisäksi juuri sielunhoito voi olla suureksi avuksi. En kuitenkaan ajattele, että sielunhoidon lääkkeeksi tulisi ottaa esimerkiksi riivaajien karkotus tai muita vastaavia toimia.
Ehkä pikemminkin uskon ja luottamuksen rakentamista sen ympärille, että Jumalan edessä saa olla sellaisena kun on ja olla silti hyväksytty.
En tiedä auttaako vai vaikeuttaako asiaa toinen analogia. Jos elää vanhenevan muistisairaan kanssa, niin eteen tulee kertomuksia, jotka tuntuvat tosilta toisesta, mutta jotka ovat ”vain” oman kokemusmaailman totuuksia. Auttaako silloin asiaa, että menen mukaan juttuun vai että sanon tuon olevan ”vain” kuviteltua? Näissä tilanteissa olen joskus elänyt myötäkarvaan, mutta yhä useammin pyrkinyt olemaan eri tilanteissa tukea antava, mutta omassa todellisuudessa pysyvä.