Demoneista – lyhyesti

(voit antaa palautetta myös klikkaamalla tähtiä yllä)

Demonit, riivaajat, pahat henget. Viime vuosina ei juuri ole Suomessa käyty keskustelua demoneista. Asia on hoidettu perinteisellä kirkollisen vaikenemisen metodilla: ei saarnata, ei nosteta teemaa esiin piispojen puheissa tai anneta asiasta julkilausumaa. Ja katso, kirkolliseen perinteeseen kuulunut, mutta painolastiksi koettu seikka häviää itsestään kirkon työjärjestyksestä.

Ei hävinnyt, sillä kirkon kovatuloisin (vuonna 2011 verotettava tulo 108 000€) rukoilija ynnä demonisaarnaaja Pirkko Jalovaara nosti kysymyksen valtakunnan keskiöön. Yhtäkkiä kirkossa oli tehtävä korkean tason pikapäätös: kuuluuko demoneista puhuminen vuonna 2013 Suomen ev-lut kirkon sanomaan vai ei. Ei kuulu, vastasivat asiaa kommentoineet piispat.

Mistä on kysymys? Seuraavassa demoniopin lyhyt oppimäärä.

 

Kohta yksi: demonit eivät kuluneet muinaisen Israelin uskoon

Vanhan testamenttinsa hyvin opiskelleet tietävät, ettei Vanhan testamentin sivuilla hyvät ja pahat henget ota toisistaan mittaa. Sama Jumala lähettää yhtä hyvin hyvän kuin pahan hengen vaikkapa kuningas Saulin iloksi ja masennukseksi.

 

Kohta kaksi: demonioppi on peräisin persialaisesta uskonnosta

Juutalaisuuteen oppi demoneista tuli vasta VT:n myöhäisvaiheessa persialaisesta ajattelussa, jossa esiintyi tiukka taistelu hyvän ja pahan välillä, Jumalan ja tämän vastustajan välillä; jossa hyvät ja pahat enkelijoukot ottavat mittaa toisistaan.

 

Kohta kolme: Uuden testamentin aikana demonit olivat normaali käyttökäsite

Se maailma, jossa Uusi testamentti syntyi oli otollista demonipuheelle. Erilaisia tauteja, kuten kuumetta, epilepsiaa tai skitsofreniaa oli mielekästä selittää puheella demoneista. Historian Jeesus oli ilmeisesti parantaja ja eksorkisti: tähän viittaavat monet evankeliumien kertomukset. Osa evankeliumien kertomuksista on historiallisesti todennäköisesti totta, osa taas perinteen synnyttämää liioittelua.

 

Kohta neljä: Uuden testamentin kielikuvat jäivät kirkkoon

Antiikin ajan kielikuvat jäivät kirkkoon vuosisadoiksi. Perkeleen tekoja ja pienempien henkien liikkeitä nähtiin siellä ja täällä. Kirkollisessa kielessä oli vielä keskiajalla ja reformaatiossa luontevaa puhua tällä tavoin. Siten esimerkiksi Lutherin kastekaavassa oli seuraava osa:

”Lähde ulos, sinä saastainen henki, ja anna tilaa Pyhälle Hengelle” Tämän jälkeen pappi tekee ristinmerkin kastettavan otsaan (ei siis kasvoihin, kuten KK 1984 ja komitean 2000 ehdotuksessa) ja rintaan ja lausuu: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi (Stirn) ja rintaasi.” Myöhemmin kasterukouksen jälkeen sama toistetaan seuraavin sanoin: ”Minä manaan sinua, sinä saastainen henki, Isän (+) ja Pojan (+) ja Pyhän Hengen (+) nimeen, että poistut tästä Jeesuksen Kristuksen palvelijasta (NN.) ja väistyt hänen luotaan.”(sitaatti: Jari Jolkkonen Teologinen aikakauskirja 4/2000)

Kohta viisi: demonipuheen liudentuminen nykyaikana

Kirkossa ei ole tapana tehdä äkkikäännöksiä. Hitaasti muuttuvat siis sekä kieli että ajatukset. Samaan tahtiin, kun on ymmärretty ihmisen fysiologian ja psyyken mekanismeja, on kuitenkin käynyt selväksi, että puhe demoneista ei kuvaakaan ihmisen todellisuutta oikealla tavalla. Demoni-hypoteesi on tullut merkityksettömäksi ja vaivihkaa unohdettu. Hyvä esimerkki tästä on kastekaavan kohdat, joissa vieläkin heijastuu eksorkismin kehotus luopua pahasta ja ottaa ristin merkki. Tätähän ei kukaan kastepaikalla näin ajattele, mutta eksorkismin rituaali elää edelleen. Demonit on unohdettu, sanoille ja teoille on annettu uusia merkityssisältöjä.

 

Kohta kuusi: elämässä ja ihmisessä on aika ajoin edelleen paha

Demoneista on aika jättänyt, mutta silti ihmisessä on paha joskus niin pahaa, että mieluusti puhuisi ihmisten sijasta demoneista. Kansanmurhat, pedofialia tai muut rikokset ihmisyyttä vastaan ovat näitä hetkiä. Tämä olisi kuitenkin vastuun pakoilua itsestä ja toisesta.

PS. Demoneista kirjoitetaan laajemmin Kirkonkellarin tulevassa erityisnumerossa http://www.kirkonkellari.fi

Mainokset