Meneekö Aabrahamin perintö uuteen jakoon?

Raamatun teksti kertoo Aabrahamista ja hänen kahdesta pojastaan, esikois-Ismaelista ja nuorimmaisesta Iisakista, on monen taistelun ja kansallisen kiistan lähtökohta. Myöhempi tulkintahistoria on sitonut tekstin tulkinnan juutalaisten, kristittyjen ja islaminuskoisten taustahistoriaan. Vaikka I. Moos. 16-25 teksti ei tähän suoraan viittaakaan ovat myöhemmät tekstit rakentaneet näitä vaikutushistorian siltoja tiiviisti.

Debatissa on kaksi asiaa usein noussut yli muiden. Ismael oli Aabrahamin pojista vanhempi ja hänelle olisi esikoisuuden perusteella kuulunut merkittävä osa perinnöstä. Tämän estääkseen Saara karkotti Ismaelin Iisakin syntymän jälkeen (1. Moos 21:8-21).

Millainen painoarvo kertomuksilla on? Onko niillä mitään historiallista taustaa? Raamatuntutkijoiden vastaukset kysymyksiin ovat vuosikymmenien myötä muuttuneet. Ennen 1970-lukua m/patriarkkojen historiaan ei asetettu kovin suuria kysymysmerkkejä. Sen jälkeen, kun koko Israelin kansan varhaishistoria on osoittautunut käytettävissä olevien historiantutkimuksen välinein varsin kyseenalaiseksi, on myös patriarkkojen historiallisuutta pohdittu paljon.

Keskusteluun tuo uuden säikeen se, kertomussikermän kaikkein dramaattisin osa (21:8-21) voidaan nyt osoittaa erittäin myöhäiseksi lisäykseksi (luultavimmin persialaisajalta). Varhaisemmat tekstikerrokset, ns. Jahvistin teksti (luvussa 16) ja Pappiskirjan teksti (luvuissa 17 ja 25:9-18), eivät tunteneet koko ajatusta Ismaelin karkotuksesta – niiden mukaan Ismael ja hänen äitinsä elivät elämänsä Aabrahamin perheessä, vaikka keskeinen kertomuslinja kulkikin Iisakin kautta. Jakeen 21:8-21 liittyvät pakkosiirtolaisuuden jälkeiseen toisen temppelin aikaan ja heijastavat muukalaisvihamielistä ajattelua, joka tulee esiin myös luvuissa Esra 9-10.

Ismaelin karkotus on vertaiskuvallinen, siis symbolinen kertomus, joka ei perustu tapahtuneisiin historian tapahtumiin. Siitä voisi hyvin käyttää myös nimitystä midrash, tulkintakertomus.

Entä millaisia historiallisia tai poliittisia seurauksia tästä eksegeettisestä tuloksesta pitää tehdä? Se on taatusti tärkeä kysymys, mutta jo seuraavan pohdinnan arvoinen asia ja enemmän (uskonto)politiikkaa kuin tiedettä.

Luvun 1. Moos 21:8-21 analyysini on osaltaan julkaistu keväällä 2010 (Genesis: Texts @ Contexts. Athalya Brenner , Archie Chi-chung Lee, Gale A. Yee (eds.) ja pidin samasta teemasta myös lyhyen esitelmän elokuussa Helsingissä olleessa IOSOT-konferenssissa.

Mainokset

Haloo, kuka puhuu? Raamatusta, osa 6

 

(osat 1-5 löytyvät Dosentin ikkunasta aiemmilta sivuilta)

 

Raamatulla on iso rooli kristinuskon ytimessä. Tämä on selvää, katsotaanpa kristillisyyttä katolisen, protestanttisen tai ortodoksisen uskon näkökulmasta. Painopisteet vaihtelevat, mutta päälinja on selvä. Raamattu on kirkon uskon ohje, ylin määre, mittakeppi tai hapuilusauva. Näin on määritelty kreikankielistä sanaa kaanon, jolla Raamattua kuvataan.

Keskeinen kysymys Raamatun äärellä on: kenen ääni kirjakokoelmassa kuulu? Kuka siis puhuu (lue: kirjoittaa) Raamatun teksteissä?

1.  Ensimmäinen kori: todistuksia historiaan jääneistä Jumala-kokemuksista

Psalmissa ahdistunut mieli ei päästä pintaan mitään muuta kuin rääkäisyn sen puolesta, että Jumala antaisi tulen ja tappuran iskeä vihollisiin. Joosuan kirjassa Israelin viholliset luvataan tuhota kansoineen karvoineen, niin että jäljelle ei jää kuin tyhjä maa otettavaksi haltuun. Kolmannessa Mooseksen kirjassa vammaiselta evätään mahdollisuus toimia pappina. Verta sisältävän ruoan syömisestä annetaan ehdoton ja kaikkia kristittyjäkin koskeva ukaasi Apostolien teoissa. Miesten tukan pituudeksi määritellään luonnon mukaisuuden perusteella minimipituus Paavalin kirjeessä Korinttilaisille.

Tämän kaltaisten tekstien kohdalla yleensä ei kukaan nouse esiin ja sano: Tämä on Jumalan iankaikkinen ja muuttumaton sana. Sen sijaan ilman suurempia porinoita yleensä todetaan, että Raamatun teksteissä on aivan selvästi tekstejä, jotka liittyivät vain ja ainoastaan omaan aikaansa.

Mielenkiintoisempaa on sen sijaan se, mikä on tällaisen ajatuksen perustelu. Perusteluiksi ei yleensä sovi se, että Raamattu ei noilla kohdin esittäisi vaatimusta omasta merkityksestään. Kirjoittajan mukaan Jumala puhuu, mutta viesti ei menekään perille enää, koska Raamatun kokonaisuuden, kristillisen uskon ja nykytodellisuuden kannalta teksti on merkityksetön tai jopa sen vastainen.

Näistä kohdista voi sanoa: ihmisten puhetta Jumalasta/jumalista.

2. Toinen kori: kuvaukset Jumalan puhuttelusta

Uudessa testamentissa kerrotaan, kuinka julistetaan Jumalan sanaa, siis evankeliumia. Teksti siis ilmaisee, että on ollut tilanteita, joissa on koettu ja ilmaistu Jumalan puhuttelu. Näissä kohdissa käytettiin myös ilmausta puhua ”Jumalan sanaa” (esimerkiksi Ap.t. 4:31; 6:2,7).

Kyseisten tekstien kärki on kuvauksessa siitä, mitä kerran tapahtui. Lukemalla tuon kaltaisesta tapahtumasta Raamatusta, voi osuvasti sanoa, että kysymys on kokemuksen jakamisesta, jumalapuheen todistamisesta. Yksi osa Raamattua onkin historiassa aiemmin tapahtuneen ja mahdollisesti myös nykyisin mielekkäältä ja osuvalta tuntuvan jumalapuheen todistus.

3. Kolmas kori: profetismi Jumala-puheen alkuna

Vanhan testamentin maailmassa (ja sen jälkeenkin) tunnettiin ilmiö, jota lyhyesti nimittää profetismiksi. Se ei rajoittunut vain Israeliin vaan oli yleisesti tunnettu muinaisessa Lähi-idässä.  Asian ydin on siinä, että jumaluus välittää sanoman ihmisille. Israelissa kyse oli Jahvesta (ja myös muista jumalista varhaisvaiheissa), muilla kansoilla oli omat jumaluutensa. Näitä Jumala-puheita, oraakkeleita kirjattiin talteen eri kulttuureissa.

Profetismissa Jumala puhuu suoraan tietyssä tilanteessa. Siinä on sen hetken Jumalan sana. Pulma saattaa syntyä siitä, että onko sama sana pätevä kymmenen tai sadan vuoden päästä. Entä onko se Jumalan puhetta myös muille ihmisille?

Yksi taustahistoria ilmaukselle Jumalan sana on siis Lähi-idän profetismissa. Vanhan testamentin sivuilla tuo sosiaali-historiallinen ilmiö esiintyy myös kirjallisuuteen siirrettynä. Kolmas ja Viides Mooseksen kirja ovat hyviä esimerkkejä tästä. Ne ovat Jumalan nimessä ”puhuttu sana” tiettyyn tilanteeseen ja tietyille ihmisille. Tekstin tarkempi tutkimus on paljastanut, että noilla teksteillä on useita historiallisia kerroksia. Tekstiä on siis tulkittu useasti uudestaan monien lisäysten muodossa.

Profetismi-ilmiön ja sen kirjallisen rinnakkaisilmiön analyysi osoittaa, että Jumalan puhe on ajankohtaista ja tilanteeseen sidottua. Kysymykseksi nousee: millä ehdoilla muinaisen kulttuurin ja tietyn kontekstin ”Jumalan sana” on Jumalan sanaa tässä ja nyt?

Näistä teksteistä voi käyttää ilmausta: todistus Jumalan puhuttelusta.

4. Neljäs kori: ongelmaton ja vaikuttava sanoma

Raamatun monien kirjoitusten joukossa on tekstejä, joista selvästi huomaa, että eihän tuo teksti nyt tästä ajasta ole ja se on kirjoitettukin hepreaksi tai kreikaksi, mutta tekstin viestin käy päälle ja osuu maaliinsa. Kävisikö esimerkeiksi Jeesuksen vertauspuheista Laupias samarialainen (Luuk. 10) tai Tuhlaajapoika (Luuk. 15)? Tai kertomus Jeesuksesta syömässä syntisten kanssa (Mark. 2) tai Jeesus parantamassa sokean miehen (Mark. 10)?

Mainitut tekstit voi ymmärtää se, jolla on sisälukutaito ja kyky eläytyä kärsivän asemaan. Sanoma terävöityy, jos ymmärtää paremmin sosiaalisen viitekehyksen yksityiskohtia. Joka tapauksessa Raamatun teksti puhuttelee, välittää viestin nykykontekstissakin.

Summa: Sanoja Jumalasta ja Jumalan sana

Raamatun teksteissä tuntuu siis varsin vaivattomasti löytyvän sekä tekstejä, joista voimme sanoa: ihmisten sanoja Jumalasta (oikeastaan: jumalista). Itse asiassa tämä ilmaus pätee koko Raamattuun, sillä Raamatun kaikki kirjat ovat ihmisen kirjaamia kokemuksia Jumalasta. Osa tästä on muinaisuuteen jäävää ja nyt varsin vaikeasti ymmärrettävää, osa myös vaikeasti tai ei lainkaan hyväksyttävää (esimerkiksi ajatukset kansanmurhista). On siis syytä välttää liian yksioikoisesti tai pelkästään asettamasta Raamattua synonyymiksi ilmaukselle Jumalan sana, sillä Raamattu on ihmisten sanoja. Sen tähden on myös varottava asettamasta Raamattua uskon kohteeksi, siis Jumalan sijalle (katso tästä aiempaa postaustani Raamattuun uskominen on epäjumalanpalvelusta).

Tämän lisäksi Raamatun tekstit yllättävät lukijan. Lukija tulee puhutelluksi, Jumalaansa vastapäätä asetetuksi, samalla myös ihmisenä haastetuksi. Lukija tulee myös armahdetuksi ja evankeliumin armon peittämäksi. Tällöin on helppo sanoa, että Jumala puhuu minulle juuri tällä hetkellä. Siksi ei kannata luopua ajatuksesta, että Raamattu on myös Jumalan tahdon ilmaus, Jumalan sanaa. Aikuisen kristillisyyden iloon ja taakkaan kuuluu myös se, että Raamattu ei aina suoraan aukene jumalallisena kirjana vaan erehtyväinen ja inhimillinen on jumalalliseen kietoutunut.

Kuka siis puhuu? Kirjoittajan ääni kuuluu ensimmäisenä, hän kirjoittaa, mitä Jumalalla on sanottavaa tuolle ajalle. Kirjoittajan seuraajat ovat toimineet samoin. Hekin ovat päivittäneet Jumalan sanan, etsineet ajankohtaista puhuttelua. Tästä huolimatta Raamattu on säästeliäs ilmaisemaan, että juuri tämä tai tuo teksti on Jumalan sanaa. Yksittäisiä kirjoituksia ei kirjoitettu Raamatuksi.

Raamattu on täysillä ja vahvasti ihmisen kirjoitusta ja todistusta Jumalan ja ihmisen  vuoropuhelusta, kyselystä ja vastausten löytämisestä. Tämän lisäksi Raamatun teksteillä on edelleen kyky auttaa etsimään uutta Jumalan puhetta ja kohti tulevaa armon lupausta ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisen vaatimusta.

PS

palaan kesän jäähtyessä vielä tarkemmin kysymykseen Raamatun tekstien kanonisoitumisesta ja kaanonien muodostumisesta. Kesän aikana tulee satunnaisesti ja satunnaisella aikataululla lastuja sieltä ja täältä.

Raamattukeskustelun kuuma vuosikymmen: 1980-luku

 

(Raamatusta: osa 5)

Viipyilevä sarjani Raamatun luonteesta, alkuperästä ja raamattukäsityksestä ottaa tällä kertaa vauhtia kolmen vuosikymmenen takaa. Sammeli Juntusen uusi kirja Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (Kirjapaja 2010) nimittäin toi elävästi esiin 1980-luvun ja nosti Heikki Räisäsen tuotannon erityiseen merkitykseen. Juntunen tulkitsee sen kautta jopa seurakuntalehtien hartauskirjoituksia – tässä Juntunen ampuu kohtuuttoman lyhytpiippuisella aseella ja tulos on sen mukainen. Ajatus sai kuitenkin minut liikkeelle ja pohtimaan 1980-luvun merkitystä raamattukeskusteluun.

On yksi asia, jossa Juntunen antaa suoraa kiitosta Räisäsen työlle. Kysymys on pienestä kirjasta vuodelta 1981 Miten ymmärrän Raamattua oikein? Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailua (Kirjapaja). Tähän liittyen Juntunen toteaa Räisäsen osoittaneen fundamentalismin mahdottomuuden ja itsekin ottaa kielteisen kannan sanainspiraatioon.

Oma muistikuvani kirjan julkistamista edeltäneistä raamattukeskusteluista ja kirjan julkistamisesta on samansuuntainen. Se oli painava puheenvuoro, joka vei sitä edeltäneiden parin vuoden keskustelun mennessään ja myös muutti sen luonnetta. Ehkä kukaan tuon ajan muista keskustelijoista ei halunnut vakavasti enää haastaa Räisästä teemasta.  Ainoat vastineet ilmestyivät kirja-arvioina (konservatiiveista mm. Erkki Ranta, Eero Junkkaala ja Pekka Eskelinen).  Kai Peltonen kuvaa mainiosti teoksen merkityksestä Tulkinnan kehällä -kirjassa(1992)  ja antaa osuvan kuvauksen värikkäästä keskustelusta liki kolmen vuosikymmenen takaisista vaiheista.

Informatiivisuudessaan ja selkeässä tyylissä tuo teos jäänee suomalaisen raamattukeskustelun kärkipaikoille – olipa kirjan sisällöstä mitä mieltä tahansa. Jokaisen joka Suomessa haluaa keskustella Raamatun erehtymättömyydestä tai sana-inspiraatiosta, on syytä lukea teos Miten ymmärrän Raamattua oikein?  Kirja on edelleen ajankohtainen.

Sisällöstä vain sen verran, että kirja on fundamentalismin fileerausta alusta loppuun.

***

 

Jo mainitussa kirjassa Heikki Räisänen ilmaisi loppuluvussa halunsa luopua ”ilmoitus” käsitteestä ja puhua mieluummin ”uskon todistuksesta”.  Myöhemmät artikkelikokoelmat (mm. Raamattunäkemystä etsimässä ja Tuhat ja yksi tulkintaa) valottivat keskustelu monelta taholta. Ja kuka ei muistaisi kahden tutkimusprofessorin Tuomo Mannermaan ja Heikki Räisäsen pitkää debattia Teologisessa aikakauskirjassa raamattuteologiasta teemalla ”katedraali vai kiviraunio”. Kysymys oli siitä, onko Raamattu ja erityisesti Uusi testamentti jäntevä rakennelma vai erilaisten rakennelmien summa, kuin sarja pikkukappeleita. Uskomaton sarja pitkiä, petiitillä painettuja artikkeleita: pieni fontti ja olematon rivinväli, tarkoitettu siis vain asiaan vihkiytyneille.

1980-luvun raamattukeskusteluun mahtuivat mukaan myös piispojen, systemaatikkojen ja eksegeettien käymät keskustelut. Lukuisat esitelmät, tiukatkin keskustelut, mutta myös yhteisten näkökulmien etsiminen sulattivat monia jännitteitä, jotka vielä 1980-luvun alussa olivat jakamassa mielipiteitä niin voimakkaasti, että äärisuunnat havittelivat omaa, konservatiivista pappiskoulutusta Norjan mallin mukaan.  Suomen teologisen instituutin (STI) perustaminen oli aikanaan seurausta samoista tarpeista.

Arkkipiispa John Vikströmin merkitys keskusteluiden ylläpitäjänä ja avaajana oli erittäin suuri. Vikström ei julkaissut kovin runsaasti teemaan liittyviä kirjoituksia, mutta antoi merkittävän panoksen kokoamalla heikosti kommunikoivat osapuolet yhteisen pöydän ääreen keskusteluihin.

Asian kannalta keskeistä oli myös se, että Kirkon koulutuskeskukseen (KK)  perustettiin raamattuteologian kouluttajan toimi ja hermeneutiikan kurssi tuli pakolliseksi osaksi pastoraalikoulutusta. Tämä on taannut väylän asioiden prosessointiin ja eksegetiikan tulosten jäsentämiseen kirkon työssä. Kirkolla on siis ollut pitkään aktiivista raamattuteologian harjoitusta, vaikka arkinen koulutus ei kovin usein otsikkoihin pääsekään.

***

 

Entä mitä jäi käteen raamattukeskustelun kuumasta vuosikymmenestä, 1980-luvusta? Vuosikymmen merkitsi selvää päätöstä fundamentalismiin ja tiukkaan sanainspiraatio-oppiin nojaavalle Raamatun erehtymättömyyspuheelle. Sen perustelu osoittautui heikoksi ja virheelliseksi. Raamattu oli yksinkertaisesta toisenlainen. Raamatun tueksi luodut sloganit (esim: Arkeologia todistaa Raamatun erehtymättömyyden) olivat paikoin olleet jopa selvän valheellisia, vaikka varmaan muotoiltu hyvässä uskossa. Tämä osaltaan osoitti, että hyvä usko ei kuitenkaan korvannut puutteellista tietoa.

Merkittävät ansiot osuvat alueelle, jossa vanhaa purettiin.  Entä mitä nousi tilalle? Tämä on ehkä 80-luvun dilemma, sillä millään taholla keskustelussa ei osattu kiteyttää selkeästi ja jäsentyneesti sitä, mitä uusi ja vähemmän strukturoitunut, mutta silti kokonaisuuden muodostava Raamattu merkitsi. Ehkä 1980-luvun perua on vieläkin jäsentymätön Raamattu-käsitys, joka myös kuplii esiin Juntusen kirjassa. Vaikka vierastan Juntusen ratkaisuja, niin hänen kysymyksensä on aiheellinen. Keneltä saa lyhyen, asianmukaisen ja osuvan vastauksen kysymykseen: mikä on Raamattu luterilaisen kirkon näkökulmasta?

***

Mitä on Jumalan ilmoitus? Vai onko parempi puhua uskon todistuksesta? Näihin kysymyksiin haen vastausta ensi kerralla, kun kysyn että miten Raamatun syntyhistoria auttaa raamattukäsityksen jäsentämisessä. Sitä seuraa myös kysymys: mitä tarkoittaa ilmaus Jumalan Sana/sana?

Ikkunan avaus

 

Dosentin ikkuna aukeaa tästä. Vaikka dosenttien työhuoneet perinteisesti sijoittuvat yliopistorakennuksiin, myös omani, niin erilaiset ja eri suuntiin avatut ikkunat luovat näkymiä myös muualle.

Maaliskuussa 2010 päiväni täyttyvät raamatuntutkimuksen metodeista ja opiskelijoiden oppimispäiväkirjoista. Sen rinnalla aukeaa ensi viikosta alkaen enemmän tilaa Köyhien Raamatulle. Kirjoitan Hanne von Weissenbergin ja Sakari Häkkisen kanssa kirjaa Raamatun köyhyysteksteistä. Nämä kaksi isoa asiaa avaavat dosentin ikkunan.

Siitä saa kurkistaa myös sisään.