Neitsyen jälkilöylyt

Kotimaa24 verkkoesseeni Kirkon kiista uskontunnustuksesta käsittele uskontunnustuksen luonnetta yhteisöön liittymisenä, tietämisenä ja Jumalaan nojaamisena (luettavissa myös Dosentin ikkunan blogissa).  Kiinnostus tekstiin oli kiitettävä niin Kotimaa24 latausmittareiden, kommenttien määrän kuin myös FB-suositusten&latausten osalta.

Uskontunnustuksesta ja erityisesti kysymyksestä neitseellisestä syntymästä on syystä tai toisesta itse asiasta on ilmeisen vaikea kirjoittaa ilman, että yksi osa (Kotimaa24-) lukijoista poistaa varmistimen ja ampuu melkein kaikkea liikkuvaa. Mieleni tekisi ehdottaa näin toimivia käymään rauhallisella kävelylenkillä ja lukemaan tekstini uudestaan. Jos kuitenkin lähtökohtana on sen kaltainen fundamentalismi, jossa tietoisesti valitaan Raamatun historiallinen ja luonnontieteellinen erehtymättömyys, niin tuskin pidempikään kävely auttaa ihan heti. Kysymys on asenteesta, jossa Raamatusta tehdään uskon kohde, ikään kuin Jumalan neljäs persoona. Tästä lisää blogissani Raamattuun uskominen on epäjumalanpalvelusta.

Pari muuta yleistä asiaa toivon lukijoiden huomaavan niin esseen riveiltä kuin rivien välistä:
– en ole ottanut kantaa tekstissä siihen onko ihme mahdollinen tai mahdoton. Usein ajatellaan, että tiede ei voi ottaa ihmeen mahdollisuutta lähtökohtaisesti mukaan.  En kuitenkaan halua sulkea pois ihmeen mahdollisuutta näin suoraviivaisesti. Maailma on paljon monimutkaisempi asia kuin tällainen tutkimuksen lähtökohta edellyttää, vaikka yleensä se näyttää tuottavan oikeansuuntaisia tuloksia historian tutkimuksessa tai luonnontieteissä.  Jätän siis tilan sille, että on asioita, jotka me nimeämme ihmeiksi.  Ns. ihmeitä tapahtuu, mutta kristityillä ei ole näiden ymmärtämiseen tai hallintaan erityisiä välineitä. Toisaalta kaikki ihmeeksi luultuja asioita ei pidä ottaa todesta, sillä herkkäuskoisuus vie helposti vipuun.

– tarkkaan lukien pitäisi huomata myös, että jätän uskontunnustuksen lauseen ”syntyi neitsyt Mariasta” historiallisen ja teologisen merkityksen avoimeksi, vaikka kuvaan reunaehtoja aika pitkälle. Sen sijaan esittelen syyt, joiden perusteella historiantutkija perustelee lauseen historiallisuuden epätodennäköisyyden ja muistutan, että absoluuttista historiallista tietoa ei saavuta kukaan. Toiseksi muistutan siitä, ettei ajatus neitseellisestä syntymästä ole UT:ssa merkittävässä asemassa, ei edes Luukkaan evankeliumissa.

Yksi ryväs rönsyilevistä keskusteluista avasi keskustelun VT:n teksteihin, joiden ajatellaan liittyvän tavalla tai toisella messias-teemaan (esim Jes 7; Jes 9; Jer 23 jne). Koska tämä kysymys ei tällä kertaa mahtunut mukaan omaan teemaani, niin tyydyn vain toteamaan, että palaan tähän joskus toisella kertaa. Sillä välin hyvän koosteen ajatuksistani voi lukea Sanasta Elämä. Miten Ymmärrän Raamattua kirjan luvut Messiasodotus ja Messiaskuninkaasta ristiinnaulituksi (Kirjapaja 1995), s. 190-208.

Laajemman kommentoinnin ansaitsee dosentti Kari Kuulan vastauskirjoitus Kotimaa24 blogissa otsikolla ”Neitseellisestä syntymästä vielä kerran”.

Kari Kuula kirjoittaa seuraavasti:
Oletetaan, että joku haluaisi uskoa Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen. Onko se aivan mahdoton operaatio? Joutuuko silloin uskomaan sellaiseen, jonka historiatutkimus on osoittanut mahdottomaksi? Ei joudu. On mahdollista esittää myös sellainen skenaario, johon mahtuvat myös lauseet sikisi Pyhästä Hengesta ja syntyi neitsyt Mariasta.

Matteuksen ja Luukkaan tallentamat Jeesuksen lapsuuskertomukset ovat pääosin legendoja, jotka perustuvat muutaman historiallisen faktan varaan. Yksi näistä on tieto, että Jeesus sai alkunsa ilman maallista isää. Tämä tieto voi olla peräisin vain Jeesuksen äidiltä Marialta. … Niinpä hän avasi suunsa ja kertoi asiasta lähipiirilleen: hän ei ollut tuntenut miestä, vaan tuli raskaaksi itsestään. Tästä käynnistyi sitten teologinen pohdinta, jonka lopputuloksen tunnemme. Marian uskottiin tulleen raskaaksi Pyhästä Hengestä.

Toinen selitys. Neitseellisestä sikiämisestä kerrotaan vain Matteuksella ja Luukkaalla siksi, että Maria kertoi asiasta verraten myöhään. Ehkä vasta Paavalin kuoleman jälkeen.

Kolmas selitys on rypäs useita näkökohtia. Osa kristityistä suhtautui pidättyen Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen, etenkin kristillisen liikkeen alkuvaiheessa, kun kristologia oli muutenkin matalampaa. Jotkut kirjoittajat eivät mainitse asiaa siksi, ettei siihen vain ollut erityisempää tarvetta. ”
Sitten loppuun henkilökohtainen huomio. Olen hieman kummissani siitä, että päädyn kirjoittamaan tällaisen esseen.”

Minusta on selvää, että jos ”haluaa uskoa neitseelliseen sikiämiseen” niin sen voi tehdä. Kuulan teksti näyttää kuitenkin edellyttävän sen, että voidakseen lausua uskontunnustuksen tulisi voida osoittaa, että kyse on ainakin mahdollisesti historiallinen tosiseikka. Päädyn tähän käsitykseen koska Kuula tarjoaa asialle historiallisia selitysmalleja.

1) spekulaatio: Maria tiesi, mutta kertoi vasta myöhemmin, ehkä Paavalin kuoltua (mikä selittäisi sen, että Paavali puhuu vain luonnollisesta syntymästä). Jos ajatusleikkiä jatkaa, niin se edellyttää oudon aikajanan. Jeesus syntyessä Maria on 15-20 –vuotias; kun Jeesus kuolee, ehkä noin 30-vuotiaana, Maria olisi ollut 45-50 -vuotias eli jo poikkeuksellisen vanha naiseksi. Paavalin kuollessa Maria olisi 65-70 –vuotias. Entä kuinka vanha Maria olisi ollut kun Luukkaan evankeliumin kirjoittaja kasasi teostaan kreikkaa puhuvassa maailmassa vaikkapa vuonna 90 (tai myöhemmin)?

Tämä perhetraditiona tunnettu ja mm. Raymond Brownin esittelemä hypoteesi on UT:n kirjoitukset muistaen erittäin epätodennäköinen vaihtoehto. Sitä ei voi ehdottomasti todistaa vääräksi, koska tämänkaltainen todistaminen ei kuulu historiantutkimuksen välineistöön. Se on kuitenkin väkinäinen ja epäuskottava.

2) spekulaatio: Maria on edelleen tietolähde, mutta tieto tulee esiin jo ylösnousemuksen jälkeen (näin muistaakseni Kuula Kotimaassa/K24 uutisissa). Varhaiset kristityt kuitenkin jättävät tiedon käyttämättä, koska edustivat alakristologiaa tai pitivät neitseellistä sikiämistä vähemmän mielekkäänä kertomuksena.

On kovin vaikea ymmärtää, miksi näin tärkeä asia salattaisiin/painettaisiin pimentoon/tms jos se olisi tullut esiin ylösnousemusilmestysten jälkeen. Sehän olisi vain vahvistanut sanomaa Jeesuksesta Kristuksena. Tämäkin spekulaatio johtaa väkinäiseen ja epäuskottavaan lopputulokseen. Jos uskontunnustuksen historiallisuuden osoittaminen edellyttää tällaista kikkailua, niin siltä on vaara mennä koko pohja pois.

Olen samaa mieltä Kari Kuulan kummastelusta. Kumma juttu.

Toinen mahdollisuus

Esseessäni viittaan siihen, että jos haluaa tietopuolisesti edetä uskontunnustuksen eri lauseitten kohdalla, on syytä käyttää historiantutkimuksen välineitä.  Jos ja kun tietopuolinen aines neitseellisen syntymän kohdalla ei vie kovin pitkälle, niin miksi pyrkiä sitä kovin vuolaasti todistelemaan? Miksi emme tyydy siihen, että kyse on yhdestä osasta kristillistä uskontunnustusta, jolla liitymme uskon ja uskovien yhteisöön, sen jatkokertomukseen. Jotakin tiedämme, jotain taas emme, mutta kokonaisuutena ilmaisemme erityisesti sen, että turvaamme ja nojaamme Jumalaan.

Tätä voisi kuvata myös kahdella englannin ilmauksella: belief-faith. Mukaan mahtuu varmoja ja epävarmoja asioita (belief), mutta uskontunnustuksen kokonaisuus on enemmän kuin tiedot. Usko on Jumalaan nojaamista muiden kanssa (faith).

Mainokset

Syntyi neitsyt Mariasta. Kirkon kiista uskontunnustuksesta

Kuopion piispanvaali kuumentaa tunteita jo alkuvaiheissa. Piispanvaalin ehdokas hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen totesi YLEn alueuutisten haastattelussa, ettei pidä kertomusta Jeesuksen neitseellistä syntymää biologisena seikkana. Siitä huolimatta Häkkisen mukaan on perusteltua uskoa Jeesukseen Jumalan poikana. Vastaehdokas professori Miikka Ruokanen sivalsi tiukasti kilpahakijaa ja epäili Häkkisen olevan ”väärällä alalla”.

”Onko uskontunnustus sitä, mitä siinä lukee vai onko se tulkittava vertauskuvallisesti?” Provosoivaa kysymystä tarjotaan erityisesti piispanvaalien kandidaateilta toivoen, että nyt saadaan näkyviä otsikoita. Vaalikeskustelujen huono puoli on kuitenkin siinä, että niissä harvoin maltetaan rauhassa punnita monisyisen asian eri puolia asianmukaisesti. Vastaukset supistuvat median paineessa 160 merkin mittaiseen miniviestintään tai pahimmassa tapauksessa kohdistuvat muiden ehdokkaiden mustamaalaukseen.

 

Liittyen, palvoen ja nojaten

Uskontunnustuksen luonne on yhteisöllinen. Se on ollut kristittyjen yhteisön uskon ilmaus yli ajan ja paikan. Samoilla sanoilla uskon ovat ilmaisseet kristityt liki kahden vuosituhannen ajan ja edelleen kirkot eri puolilla maailmaa tarttuvat perinteisiin uskontunnustuksiin. Nikean uskontunnustus on globaalisti laajemmin käytetty kun taas ns. apostolinen uskontunnustus on vieraampi idän kirkoissa. Jälkimmäinen on yleinen messuissa Suomessa.

Uskontunnustuksen keskeinen merkitys on yhteenliittymisessä. Tunnustamalla yhteisen uskon voi liittyä laajaan kristittyjen joukkoon, siis uidaan samassa virrassa, johon ovat uskaltautuneet monet muutkin kysymyksineen, epäilyineen tai haparoivine uskoineen. Erilaiset ihmiset, erilaisin ajatuksin ja tulkinnoin liittyvät samaa jatkokertomukseen, jossa liitytään vaeltavaan kristittyjen matkaseurueeseen. Pitkään ja laajaan karavaaniin kuuluu aina myös monta tulkintaa samoistakin asioista.

Mukaan mahtuu ripaus tietoa, sillä mahtuuhan lauseisiin esimerkiksi maininta Pontius Pilatuksesta, jonka aikaan keskeiset asiat tapahtuvat. Hänen elämänsä voi paikallistaa historiassa. Tieto-osastossa ei uskontunnustuksen kohdalla pääse kuitenkaan alkua pidemmälle, jos mittarina on historiallisesti ja tutkimuksen avulla varmennettu tieto. Kukapa todentaisi Jeesuksen astumista alas tai ylös, puhumattakaan Isän oikealle puolelle istumista? Kyseessä on siis joukko uskonnollisia vertauskuvia, kielikuvia, jotka kuvaavat Jumalan toimintaa. Tieto ja historiallinen todeksi tietäminen on yksi kapea säie uskontunnustuksessa, sillä monissa kohdissa historian tutkimuksen avulla uskontunnustuksen seikkoja ei voi todistaa puoleen tai toiseen.

Kristittyjen joukkoon liittymisen ja tietämisen lisäksi tarvitaan muutakin. Mukaan uskontunnustukseen mahtuu Jumalaan nojaamista. Perinteisesti on puhuttu ”palvonnasta”, vaikka tuo sana on nykyisin varsin harvinainen ja lähinnä esillä vain sokeasti rakastuneiden kielessä, kun hormonit vievät elämää mennessään. Jos sana palvonta on vaikea pitää itselle sopiva, niin tilalle voi etsiä muitakin ilmauksia. Miksei voisi ajatella nojaavansa Jumalaan lausuessaan uskontunnustuksen? Jumalaan nojatessa turvataan elämän epävakaiden ilmojen keskellä elämän antajaan. Silloin tunnustetaan Jumalalle se paikka, joka Jumalalle kuuluu. Tässä vaiheessa on rationaalinen osuus jäänyt syrjemmälle ja tilalle tullut tunne, halu ja tahto. Myös ne kuuluvat mukaan uskontunnustukseen. Kyse ei kuitenkaan ole sokeasta, ehtoja asettamattomasta uskonvimmasta vaan kokonaisvaltaisesta uskoon ojentautumisesta. Mukaan mahtuu tietoa, todistettavia historian faktoja, uskonnollisia vertauskuvia, mutta myös asennetta ja tunnetta.

Monitahoisessa asiassa yksioikoiset vaatimukset ovat yleensä pahasta. Se, joka alleviivaa vaikkapa vaatimusta todistaa uskontunnustuksessa kaikki kirjaimellisesti todeksi, ryhtyy samalla purkamaan uskon mysteeriä tavalla, josta ei enää muodostu mielekästä kokonaisuutta.

Esimerkkinä ”syntyi neitsyt Mariasta”

Hyvän esimerkin tarjoaa lause ”syntyi neitsyt Mariasta”.  Lause on osa apostolista uskontunnustusta. Lauseen taustalla on Uuden testamentin tekstit, mutta kyse ei ole Raamatun sitaatista. Vuosisatojen aikana lauseelle on annettu erilaisia sisällöllisiä tulkintoja riippuen siitä, mihin uskontulkinnan yhteyteen se on sijoitettu.

Mitä voimme sanoa Jeesuksen neitseellisestä syntymästä historian tutkimuksen avulla? Historiallisesti tärkein todistusaineisto tulee ns. primäärilähteistä, joissa kirjoittaja kuvaa itse tuntemiaan tai havainnoimiaan seikkoja. Jeesuksen äidin, Marian, emme tiedä kirjoittaneen mitään tai ainakaan meille ei ole säilynyt hänen kirjoittamiaan tekstejä. Varhaisin kirjoittaja Uudessa testamentissa on Paavali. Hänen kirjeissään sivutaan Jeesuksen syntymää kahdesti. Galatalaiskirjeessä (4:4) Paavali sanoo, että ajan täyttyessä Jumala lähetti poikansa, ”naisesta syntyneen” ja lain alaiseksi tulleen, vapauttamaan lain alaiset. Jeesuksen syntymään tai hänen äitiinsä ei liity mitään yliluonnollisia määreitä. Sitä vastoin Paavali viittaa Roomalaiskirjeen alkujakeissa (1:2-4) Jeesuksen olevan fyysisen syntyperän puolesta Daavidin sukulainen (ek spermatos David): sana siemen viittaa fyysiseen isälinjaan. Suvunjatkamisen ytimessä oli miehen siemen, jolle nainen tarjosi kasvuastian. Naisen munasolustahan kukaan ei vielä tiennyt mitään liki kahteen vuosituhanteen. Paavalille Jeesus on Kristus ja Jumalan poika ylösnousemuksen myötä. Sen sijaan Jeesuksen syntymään Paavali ei liitä mitään erityisiä mainintoja. Kannattaa myös muistaa, että Paavali ei myöskään käytä Jeesuksesta nimitystä Jumala vaan jättää tämän ilmauksen ainoastaan Isälle.

Nämä Paavalin tekstit sijoittuvat 50-luvulle, vain pari vuosikymmentä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Varhaisin evankeliumi, Markus, on kirjoitettu oletettavasti 70-luvulla. Jeesuksen syntymästä Markus ei kerro mitään. Sukulaisiin liittyvä jakso vain mainitsee Jeesuksen olleen Marian poika ja Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli (6:3) – siis vain tavallinen nasaretilainen. Markus ei kerro Jeesuksen elämäntarinaa vaan hänen sanomansa ja korostaa ristinkuolemaa.

Matteuksen evankeliumi 80-luvulla ja Luukas vähän myöhemmin laajentavat näkökulmaa. Molemmilla on kuvaus Jeesuksen lapsuudesta evankeliumien alussa. Kertomukset ovat kovin erilaiset ja käytännössä vaatii suurta fundamentalistista akrobatiaa, jos niiden pohjalta laatii yhtenäisen kuvauksen Jeesuksen syntymän tapahtumista. Yhdellä on maininta tietäjistä, ihmetähdestä, Egyptin pakomatkasta ja Herodeksen lapsenmurhasta. Toinen taas kertoo verollepanosta, paimenista ja enkelistä kedolla. Yhteistä ovat vanhemmat, Joosef ja Maria, viittaus Betlehemiin sekä maininta lapsen syntymästä Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Olennaista on huomata myös se, että evankeliumeissa neitseellisellä syntymällä viitataan Jeesuksen merkittävään tulevaan elämään. Vastaavia kertomuksia tunnetaan antiikissa runsaasti suurmiesten lapsuudesta. Toisaalta evankeliumeissa – tai myöskään yleisemmin kristikunnan alkuvuosisatoina – ei viitata Jeesuksen syntyneen neitseestä, jotta Jeesus olisi synnitön ja siten voisi lunastaa maailman. Sitä paitsi Jeesuksen jumalallisuutta perustellaan Apostolien teoissa (Luukkaan jatko-osa) ylösnousemuksella, ei syntymällä.

Evankeliumeista myöhäisin, Johannes, kirjoitettiin ehkä ensimmäisen vuosisadan lopulla. Kirjoittaja ei käytä ilmausta ”syntyi neitsyt Mariasta” vaan toteaa Sanan tai Järjen (logos) olleen jo alussa Jumalan luona ja ”tulleen lihaksi” (1:14).

Jos historian tutkimuksen keinoin pyrkii kaivautumaan mahdollisimman varhaiseen ja historiallisesti luotettavimpaan vaiheeseen (Paavali ja Markus), niin neitseellisestä syntymästä ei tässä tasossa puhuta mitään. Myöhemmin syntyneet kertomukset laajentavat kuvausta yhtäältä Jeesuksen syntymään (Luukas, Matteus) tai jopa aikojen alkuun (Johannes). Entä mikä on historiallinen tapahtumakulku uskonnollisten tekstien takana? Historian tutkijat eivät voi saavuttaa koskaan ehdotonta totuutta vaan ainoastaan luoda todennäköisen historiallisen rekonstruktion, joka parhaiten selittää olemassa olevat tosiseikat.

Uuden testamentin eri-ikäiset ja erilaisin äänenpainoin varustetut tekstit eivät vielä pidä sisällään 300-400 –luvuilla syntyneitä uskonopillisia muotoiluja, joita esimerkiksi Nikean uskontunnustus viljelee.

 

Kukaan ei omista Jumalaa

Jeesuksen merkityksestä kristillisyydessä puhutaan erilaisin sanoin ja kuvin. Taustalla on monitahoinen kehityskulku, jolle fundamentalismiin taipuva historiallisuuden vaatiminen ei tee oikeutta. Kirjaimellisuuden tai historiallisuuden ylikorostaminen unohtaa sen, ettei kristillisellä kirkolla ole hallussaan suoraa tai absoluuttista tietoa Jumalasta tai valtaa Jumalaan. On asianmukaista nöyryyttä muistaa, että Raamattu, uskontunnustus ja näiden akateeminen tutkimus ovat vain apuvälineitä, joita kirkossa(kin) voidaan keskustellen opetella käyttämään.

Historian tulkintaprosessi muistuttaa, että yhtä ja oikeaa tietoa Jumalasta ei hallitse mikään taho.  Kirkkokaravaanissa kulkeneitten ja siihen liittyvien kutsumuksena on edelleen kysyä, pohtia ja epäröiden uskoakin.  Kun uskontunnustuksen mieltää yhteisöön liittymisenä ja Jumalaan nojaamisena, niin Jumalan omistamisen sijaan korostuu ajatus jatkokertomukseen liittymisestä. Tämänkaltaisen tulkinnan korostaminen vapauttaa myös kirkkoa oikeassa olon pakkopaidasta.

(julkaistu myös Kotimaa24 verkkoesseenä)