Fakta, tilasto ja asenne: Helsingin Sanomien outo kirkkokesä

Takavuosina puhuttiin yleisesti Helsingin Sanomien (HS) kirkkokompleksista. Lähes kaikkea kirkkoon liittyvää tarkasteltiin kielteisen asennefiltterin kautta. Kirkko vaiettiin tai se kuvattiin kielteisessä valossa.

Vuosien varrella tilanteessa on tapahtunut selvä muutos. Kirkkoon liittyviksi uutisiksi on kelvannut muutkin kuin piispanvaalit ja kirkon julkisen aseman heikentyminen. Uudet ja asianmukaisemmat asenteet ovat näkyneet myös päätoimittaja Mikael Pentikäisen teksteissä – näihin kuuluu myös osuvassa ja kriittisesti naisen asemaa uskonnossa pohtinut pääkirjoitus ”Mitä vikaa on naisissa?” (12.7.)

Kesä 2012 on kuitenkin ollut askel erilaiseen suuntaan, joko sattumalta tai tietoisesti. Silmiini on osunut kolme eri teemaa, joissa on käsitelty uskonnon ja kirkon asemaa: keskustelu uskonnonopetuksen tuntimääristä peruskoulussa (Pääkirjoitus: ”Uskonnosta joutaisi tunteja muualle”, 27.6.2012), siviilivihkimiset vs. kirkkohäät (19.7.) sekä viimeisimpänä artikkeli rippikoulusta (22.7.).

Uskonnonopetusta käsittelevissä teksteissä kuului viesti, jonka mukaan uskonnonopetusta kannattaa vähentää. Osa jutuista muistutti, se uskonnonopetus edustaa ajasta jäljessä olevaa vanhoillista uskonharjoitusta (perusteluna lähinnä yksittäisen oppikirjan teksti!). Vertailun vuoksi kannattaa huomata, että Suomen Kuvalehti otti hallituksen päätökseen liki päinvastaisen kannan ja totesi tehdyn päätöksen olleen typerän.

Jokakesäistä vakio-osastoa ovat HS:n artikkelit kirkkohäistä ja rippikoulusta (jota aina muistetaan verrata Prometheus-leiriin). Jotakin pitää kertoa Suomestakin, kun ulkomaanosasto on täynnä Espanjaa ja Kreikkaa. Tällä kertaa oli uskontojuttujen kantavana näkökulmana kirkon aseman heikentyminen. Todistusaineistoksi oli nostettu kaksi faktaa: Helsingissä on tällä hetkellä siviilivihkimisten määrä ylittänyt kirkkohäät ja rippikouluun osallistumisprosentti on laskenut alle 62 prosenttiin. Jutun juurena on siis kaksi faktaa, joille etsitään tulkintaa. Tulkintaa edustaa muun muassa otsake: ”Rippikoulun suosio alamaissa”.

Mutta hetkinen – mikä onkaan asianlaita, kun numeroita miettii tarkemmin?

Rippikoulujutussa asian ytimenä on se, että suosiossa on tapahtunut muutos. Aiemmin rippikoulu kokosi lähes koko ikäluokan, siis myös ne, jotka eivät kuuluneet kirkkoon. Nyt rippikoulu vetää mukaan Helsingissä noin kaksi kolmannesta kaikista nuorista. Tuohon jäljelle jäävään kolmannekseen mahtuvat  muun muassa ortodoksit ja helluntaiset, islaminuskoiset ja Jehovan todistajat. Muutoksesta kertoo se,  Helsingin alle 15-vuotiaista vieraskielisten osuus on jo lähes 14 prosenttia (mitä tosin jutussa ei kerrottu). Helsingissä on viime vuosikymmeninä tapahtunut aika suuri kasvu osastossa ”muut uskonnolliset yhteisöt” ja tämä vaikuttaa merkittävästi myös rippikoulutilastoon.

Juttuun mahtuu mukaan tieto siitä, että Malmin seurakunnassa rippikoulu vetää yli 90 prosenttia luterilaiseen kirkkoon kuuluvista ja että kokonaiset 250 nuorta osallistui Prometheus-leirille tänä kesänä. Siis: luterilaisen kirkon rippikoulu on jatkuvasti huikea menestystuote ainakin osassa Helsinkiä, mutta kaupungin ikäluokasta vain 250 menee protuleirille.  Montako prosenttia helsinkiläisistä viisitoistakesäisistä osallistuu Prometheus-leirille? Taitaa jäädä reilusti alle prosenttiin. Miksi jutun otsake ei ollut: ”Rippikoulun menestystarina jatkuu – Prometheus-leiri innostaa vain harvoja”?

Tältä osin rippikoulujutun kärki oli ihan kateissa tai edusti oikeastaan faktoja vääristävää asenteellisuutta.

Entä sitten kysymys siviilivihkimisen suosiosta, joka ohitti kirkollisen vihkimisen? Tässä kohdin toimittaja oli aavistuksen paremmin kartalla, sillä kyse on historiallisesti isosta käänteestä, jonka lähestymisen on tilastoissa nähnyt jo usean vuoden ajan. Tosin kohtuullisen suuren epätarkkuuden asiaan luo se, että siviilivihkimisten osastoon kuuluvat kaikki muihin uskonnollisiin ryhmiin kuuluvat parit, joiden on pakko hakea vihkipaikkansa kirkon ulkopuolelta. Tutkivan journalismin olisi kyllä toivonut kaivavan esiin tätä taustaa ja myös kyselevän sen perään, mistä trendi muutoin kertoo. Osasyynä voi myös olla pyrkimys hakea yksinkertaiset puitteet ilman suuria juhlia. Ehkä kirkkohäät mielletään usein suuriksi, juhlaviksi ja kalliiksi. Tämänkaltaisiin tausta-analyyseihin HS:n vihkimisartikkeli ei päässyt kiinni taustoihin lainkaan – vaikea sanoa yrittikö edes.

Vihkimisartikkelilla oli kuitenkin ansionsa, koska se nosti esiin selvän trendin. Ja asiasta sivuun harhautuen: tässä olisi muuten tarjolla markkinarako aivan mainion vihkiyön kehittäneelle vantaalaiselle ideanikkarille, pastori Heikki Lepälle. Kirkkoon tarvitaan myös arkiset lounastuntihäät, vaikkapa tiistaisin klo 11-13: paperit kuntoon ja ruokatunnilla naimisiin, kirkko tarjoaa kahvin ja eväspatongin.

Vanha sanonta muistutti aiemmin vertailuasteista: valhe, emävalhe, tilasto. Samaan sarjaan kuuluu: fakta, tilasto, asenne. Kaipaan taas kerran suomalaisen lehdistön lippulaivaan lisää analyyttistä ja asian tuntevaa otetta, jossa omat asenteet eivät liian helposti saa viedä kirjoittajaa mennessään. Kirkon toiminta kaipaa myös kritiikkiä ja tiukkaa arviointia, mutta se tulee tehdä taiten ja samalla osumatarkkuudella kuin vaikkapa talouden tai kulttuurin uutisointi.

Mainokset

Median kirkkolukutaito kasvaa – lisää kiitos!

Menneiden vuosikymmenien aikana ehti tottua siihen, että valtakunnan päämediat noteerasivat kirkon, kun valittiin arkkipiispa tai kirkossa tapahtui (edes) pienimuotoinen skandaali. Muuta ei juuri pidetty huomaamisen arvoisena. Tietä näytti mediakeisari Helsingin Sanomat, jonka linjana oli vaieta kirkosta tai kirjoittaa kielteisesti. Kirkosta kirjoittaminen oli sallittua Hesarissa Paavo Tukkimäelle ja kirkkoa käsittelevän kirjallisuuden arviointi kuului Martti Mäkisalon kontolle.

2000-luku on muuttanut hiljalleen tilannetta tai ainakin merkittävässä määrin neutralisoinut aiempaa kirkkokielteisyyttä. Vanhojen kirkkokriitikkojen, jopa television ja Helsingin Sanomien, tarjontaan on mahtunut enemmän ja monipuolisemmin uskontoa käsitteleviä teemoja. Uutisoinnin kärjessä ovat edelleen vanhat aiheet, erityisesti naispappeuskiistat, homojen asema, piispojen valinnat ja kirkon jakautumisuutiset. Tämän lisäksi mahtuu yhä useammin mukaan myös ihmisten elämän kannalta tärkeitä, mutta vähemmän mediaseksikkäitä teemoja diakoniatyöstä, kirkon lapsi- ja perhetyöstä tai kirkollisista toimituksista. Hyvä esimerkki oli vantaalaisen ideanikkaripapin Heikki Lepän tuottama hääyö-tapahtuma, jossa vihittiin kaikki paikalle tulleet halukkaat ja vihkikelpoiset parit. Tämä oli iso uutinen läpi median.

 Lisääntyvä uutisointi nostaa esiin uuden haasteen. Median on syytä oppia tulkitsemaan kirkkoa entistä osuvammin, sillä pelkkä kuvaus ilman analyysia on kuin peruna ilman silliä. Ilkka-lehden pääkirjoitus (11.7.2010) ja Helsingin Sanomien päätoimittajan Mikael Pentikäisen pääkirjoitussivun analyysi (Helsingin Sanomat 13.7.2010) osoittavat sekä tietä uuteen että nostavat näkyviin uusia haasteita median kirkkolukutaidolle. Pentikäisen kirjoituksen merkitys uutena päätoimittajana on erityisen suuri, koska se viestittää, että nyt kirkosta kirjoitetaan osuvasti ja asiantuntevasti. Silti teksti on analyyttistä ja uutismediaan sopivaa.

Ilkan pääkirjoitus puolestaan toi hyvin esiin sen, miten vaikean haasteen edessä media on. Miten tuoda esiin merkittävä uutiskärki siitä, että muutaman kesäviikonlopun aikana reilusti yli satatuhatta suomalaista kerääntyi eri herätysliikkeiden kesäjuhlille? On toki jo uutinen sinänsä, että 35 000 henkeä osallistuu Kiuruveden herättäjäjuhlille eri tilaisuuksiin tai parhaimmillaan liki 70 000 kävijää kokoontuu Liperissä lestadiolaisten Suviseuroihin. Haastavampaa on tuoda esiin jotakin juhlien sisällöstä. Millaisen uutisen saa aikaiseksi körttien viipyilevän armon etsimisestä tai lestadiolaisten jakamasta syntien anteeksiantamisesta Jeesuksen nimessä ja veressä? Kuka osaa tämän uutisoida ja jääkö kuitenkin mieluimmin uutiseksi se, että lestadiolaiset tuomitsevat homot, mutta körtit heiluttavat täyden ihmisyyden lippua?

Herätysliikkeiden kesäjuhlien merkitys on todellinen siinä missä aiemmin Mukkulan kirjailijatapahtumat tai poliittisten puolueiden vuosikokoukset. Ihmiselle tärkeistä asioista on kirjoitettava kesän jälkeenkin ja mielellään asiantuntevasti. Median kirkkolukutaito on kasvanut, mutta lisää kaivataan. Ei riitä, että kerrotaan Luther-säätiön vihkineen oman piispan (vastoin valtakirkon järjestystä). Tausta-analyysin pitää kertoa, että samalla syntyy uusi (lilliputti)kirkko. Ei riitä, että kohistaan hetki Missio Nokiasta. Tausta-analyysin pitäisi kertoa myös, minkä kokoluokan ilmiöstä on kysymys. Missä on nyt analyyttinen uutisointi siitä, mitä Nokia Missiolle kuuluu? Ilmeisesti muutaman sadan hengen uskonnollinen ryhmä ei enää kiinnostakaan ketään mediassa. Tämäkin olisi pieni uutinen.

Kirkollisen ja uskonnollisen kentän monimuotoistuminen on kasvava haaste medialle. Positiivista on se, että uutisointi on aiempaa monipuolisempaa.