(anna palautetta, klikkaa tähtiä, kiitos)
Koivuniemen lahko tuli yleiseen tietouteen 4.12.2010 julkaistun HS Kuukausiliitteen laajan artikkelin myötä. Kirjoitin Dosentin Ikkunasta blogissa asiasta samana päivänä (Maitobaareista Tapani Koivuniemen lahkoon). Blogin vilkas keskustelu keskittyi lähinnä pohtimaan sitä, miten tällainen voi tapahtua Suomessa vuonna 2010. Monet kommentit ja erityisesti Jaana Hallamaan osuva kuvaus vastaavien lahkojen yleisistä piirteistä (perustuu Robert B. Cialdinin kirjaan Influence: Science and Practice) vahvistivat ilmiön olemassaoloa. Keskustelussa Cialdinin kuvausta pidettiin osuvana ja myös Koivuniemen lahkoon sopivana.
Viime viikonlopun tiivistä some-keskustelua (FB, blogit yms) seurasi kaksi selkeää kysymystä.
1. Onko HS kuvaus tosi keskeisiltä osiltaan?
2. Saako uskonnon nimissä toimia, niin kuin haluaa vai rikkooko lahkon toiminta Suomen lakeja ja tuleeko se saatta edesvastuuseen?
Ensimmäiseen kysymykseen kieltävän vastauksen antoi kultin johtaja Tapani Koivuniemi yrityksensä nettisivulla julkaistulla vastineella. Yleisellä tasolla Koivuniemi haluaa kiistää HS artikkelin tiedot ja pitää sekä MOT-ohjelmaa vuodelta 2009 ja maanantaipiiriin liittyvää nettisivustoa vihan ja kateuden synnyttämänä ja totuutta vääristelevänä. Koivuniemen mukaan HS-kirjoituksen ”teksti on yleisesti ottaen törkyä sisältäen niin suuren määrän valheellisia tietoja, että niiden oikomista tuskin kukaan jaksaisi edes lukea.”
Vastineessa kiinnittää huomiota tekstin pituus, sen sisältämien väitteiden epätarkkuus ja konretian puute. Teksti on argumentoinnin sijasta tyyliltään syyttävä ja manipulatiivinen. Tilanteessa moni odottaisi toisenlaista otetta. Jos mediassa suunnataan uskonnolliseen ryhmään ja erityisesti sen johtajaan raskaita syytöksiä naisten lähes sadistisesta alistamisesta, ryhmiin kuuluvien jäsenten hyväksikäyttämisestä Koivuniemen yrityksessä ja lasten eristämisestä ryhmän ulkopuolisesta maailmasta, niin väitteiden osoittaminen vääräksi olisi odotettavaa.
10.12.2010 Ilkka Wiion antama haastattelu STT:lle ja pitkä kirjoitus Kotimaa24 sivustolla vahvistavat kuitenkin pääosiltaan artikkelin tiedot. Wiio on ollut kultin jäsen kahdeksan vuotta, eronnut siitä ja toimii nykyisin pappina. Asiasta kirjoitti myös Helsingin Sanomat. Wiion tiedot ovat painava naula lahkon arkkuun.
Entä mitä tapahtui toisen kysymyksen kohdalla? Saako uskonnollisen ryhmän sisällä tehdä mitä haluaa? Asia, johon on tartuttu, on Koivunimen yritys ja sen oletetut työaikalainsäädösten rikokset. Yrityksessä tehdään tähän liittyvä tarkistus vuoden vaihteessa.
Sen sijaan (HS 11.12.2010, A15) lapsiasianvaltuutettu Kaisa Maria Aula ja professori Tuula Tamminen tyytyvät nostamaan kätensä ylös antautumisen merkiksi. Kuvaus lapsiin kohdistuvasta väkivallasta (väkivaltaisen kasvatuksen salliminen, tukistaminen, luunapit) tai lasten eristäminen kultin ulkopuolisista lapsista on ainoastaan ”lapselle suuri riski”. Ennaltaehkäisevä lastensuojelu näyttää tässä tapauksessa lamaantuneelta.
Kaiken lukemani jälkeen ymmärrän, että siihen tartutaan, mihin lain puitteissa voidaan. Siitä huolimatta pidän erittäin outona ja huolestuttavana, että Suomessa suojellaan aikuista työntekijää liioilta työtunneilta, mutta ei huolestuta, jos iso joukko lapsia on vaarassa menettää elämästään jotain keskeistä ja peruuttamatonta. Ehkä lastensuojelulaki ei ole ajan tasalla? Eikö kukaan Suomessa todellakaan aio tarttua lasten tilanteeseen kaiken kirjoitetun aineiston perusteella?
Kultin esiintulo nostaa myös esiin tarpeen saada uskonnollisen yhteisöjen toiminta joidenkin yleisesti sovittavien pelisääntöjen alaiseksi. Ehkä ei olekaan vain yksilön oma asia, jos lahko pakottaa konkreettisesti naisia ryömimään maassa ja nimittämään puolisoaan ”herraksi”? Jos sama kerrottaisiin vaikka urheiluseurasta, niin olen varma että asian pengonta olisi kiivaassa vauhdissa ja raastuvan oven saranoita rasvattaisiin jo.
Saako uskonnon nimissä tehdä mitä vain, kunhan ei riko Suomen lakeja? Onko yhteisön harjoittama uskonto yksityisasia? Näihin kysymyksiin tarvitaan nyt aiempaa paremmin määriteltyjä vastauksia. Uskonnon privatisoituminen Suomessa on piilottanut näkyvistä sen, että uskonnonharjoitus on luonteeltaan sosiaalista toimintaa.