Kirkolliskokouksen katsomosta

Marraskuun perinteenä on Turkuun kokoontuva kirkolliskokous. Joskus kokous on kuin marraskuun sää, joskus on pitkäpiimäisiä puheita ja joskus tulee yllätyksiä.

Kirkolliskokous Turun kristillisellä opistolla 7.11.2017.

Tässä kolme poimintoa tämän viikon kokouksesta.

Striimi toimii, studio toisi lisää syvyyttä

Kirkolliskokous jaetaan nyt julkisuuteen suorana striiminä ja täysistunnot ovat katsottavissa youtuben kautta myös kokouksen jälkeen. Tämä on erinomainen ratkaisu. Useampaan sataan katsojakertaan aika pian nousevat latausmäärät kertovat, että tarvetta on. Kiitos tästä Kirkon viestinnälle!

Ja sitten perään ehdotus ideanikkari Samuli Suonpäälle. Pankkivaliokunnassa heittona ilmaan lausuttu Samuli Suonpään ajatus kisastudiosta ja pika-analyysien käyttämisestä voisi olla oikeasti seuraava hullun hauska ajatus toteutettavksi. Joissakin sopivissa kohdissa tiukan äänestyksen tai keskustelun jälkeen olisi mukava saada perään muutama päättäjä tai asiantuntija-analyysi.

Avioliittolain seuraukset

Keskustelussa ei vielä ollut esitys kirkon avioliittokäsityksen laajentamiseksi: se kulkee vielä valiokuntavalmistelussa ja valmistuu varmaan toukokuun iloksi.

Sen sijaan kirkolliskokousta puhutti pitkään piispainkokouksen tuottama selvitys siitä, tulisiko kirkon luopua avioliitto-oikeudesta. Selvityksen oli laatinut emerita professori Eila Helander ja mukaan oli leivottu kaksi kärkeä: kirkko ei luovu avioliitto-oikeudesta ja kirkon avioliittokäsitys pidetään entisellään, mutta samalla annetaan omantunnonvapaus papeille vihkiä myös samaa sukupuolta olevat parit.

Jälleen kerran iso osa puheista tuntui toistavan itseään. Muutama uusi liikahdus antaa kuitenkin toivoa jatkosta: Jouni Turtiainen liputti kompromissin etsimisen puolesta. Olisi kovin toivottavaa, että salissa olisi enemmänkin realismin tajua siitä, mikä on olennaista, mahdollista ja tarpeellista.

Kirkolliskokouksen edustajat punnitsevat jatkossa yhä enemmän sitä, haluavatko olla oikeassa erimieltä vai tyytyvätkö olemaa samaa mieltä erimielisyydestä. Tosiasioiden tunnustaminen voi olla uuden alku, mutta kyllä tässä vielä muutama vuosi keskustellaan.

Ehkä on joskus mahdollista tunnustaa se, että olemme kristittyinä Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen pohjalta päätyneet pieneltä osin (avioliiton yksi tulkinta) vastakkaisiin ratkaisuihin. Ja että jonakin päivänä on mahdollista kunnioittaa toista ja luottaa toiseen niin paljon, ettemme pelkää, voimme löytää tien eteenpäin. Kaksi muuta vaihtoehtoa ovat ajautua erilleen tai jatkaa kiistaa loputtomasti.

 

Rahat ja uudistus

Torstain yllätys oli se, että talousvaliokunta toi aamun täysistuntoon odottamattoman esityksen: seurakuntien maksama keskusrahastomaksu tulisi laskea 7,5 prosentista 6,5 prosenttiin. Taustalla on tulevaisuuskomitean ideoista noussut ajatus ohentaa kirkkohallitusta ja kapituleita sekä samalla luoda kirkkoon kehittämistyöhön panostava yksikkö. Samassa yhteydessä tehtäisiin keskusrahastomaksun leikkaus.

Kirkkohallituksen esitys asiassa oli, että asia etenee vuonna 2018 selvityksen tekemisellä ja sen pohjalta toimenpiteisiin. Maanantaina talousarvion lähetekeskustelussa en muista käytetyn yhtään puheenvuoroa keskusrahastomaksan alennuksen kiirehtimiseksi. Talousvaliokunta teki kuitenkin tällaisen esityksen, joka jaettiin torstaiaamuna edustajille. Mietintö ei ollut saatavilla vielä edellisenä iltana puolenyön aikaan.
[Välihuomautuksena on kyllä todettava, että kirkolliskokouksen vahvistetun työjärjestyksen §47 mukaan mietintö olisi tullut antaa jo keskiviikkona julkisuuteen: ”Talousvaliokunnan on kirkon keskusrahaston ja kirkon eläkerahaston talousarviota ja toiminta- ja taloussuunnitelmaa koskevassa mietinnössä käsiteltävä kaikki määräraha-asiat. Mietintö on annettava viimeistään syysistuntokauden kolmantena päivänä.”]
Talousvaliokunnan esitykselle olisi siis suonut edes kohtuullisesti aikaa keskusteluun käytävillä ja mahdollisuutta edustajille puntaroida ratkaisua yli yön.

Piispa Seppo Häkkinen paheksuikin toimintamallia ja piti tehtyä ehdotusta ”tempoilevana”. Yllättävästä ja isosta ehdotuksesta taisi Häkkisen lisäksi käyttää puheenvuoron vain Tapani Rantala, joka ehdotti pienempää muutosta (0,5%) keskusrahastomaksuun. Muutoin asiasta ei käyty keskustelua lainkaan: tähän varmasti vaikutti myös pikainen aikataulu. Joku murahtikin äänestyksen jälkeen, että ehtivätkö kaikki ymmärtää, mitä päättivät.

Menettelytapa ei saa kummoisia tyylipisteitä, mutta vielä enemmän se kertoo järjestelmän ongelmasta, joka on tullut esiin aiemminkin. Kirkkohallituksen valmistelu tapahtuu liian irrallaan kirkolliskokouksen päätöksenteosta. Valmistelun ja kirkollisedustajien toimivaa vuoropuhelua tarvitaan jatkossa lisää, tavalla tai toiselle.

Ratkaisun taustalla yhtenä lisäseikkana vaikutti kuitenkin myös se, että kirkon yhteisessä kassassa makaa tällä hetkellä varsin suuri kertymä, joka on syntynyt lähinnä myytyjen kirkkohallituksen toimitilojen seurauksena. Tämä seurauksena tase pullisteli rahaa, jolla juuri nyt on suuri tilaus seurakuntien talouden tasapainottajana. Yhtäältä kysymys onkin prosessista, jossa seurakuntien sijoitusta tuloutetaan takaisin. Kirkolliskokous hyväksyi mietinnön, jonka mukaan vuosien 2018-2020 aikana kirkkohallitus voi tehdä 5-6 miljoonaa euroa alijäämäisiä talousarvioita ja tilinpäätöksiä. Vasta vuonna 2021 tulee menojen olla uudella tiukemman tulovirran tasolla.

 

Jälkipelit

Eikö siis kaikki ole ihan hyvin, vaikka ilmaan jääkin puhalluksen tunnelma? Muutama kysymysmerkki kaikesta kuitenkin jää.

Vaikutusarvio puuttuu. Piispa Seppo Häkkisen mainitsema seikka on keskeinen. Olisi ollut toivottavaa tehdä ensin vaikutusarvio ja vasta sen jälkeen tehdä siitä nousevat taloudelliset johtopäätökset. Nyt mennään talous edellä ja syntyy pesäpallotermeillä ajolähtö: onnistuu lyöjä tai ei, niin pesästä on lähdettävä. Entä jos parin vuoden päästä nähdään, että koulutukseen, viestintään, talousvaikeuksissa olevien seurakuntien tukemiseen, ulkomailla tapahtuvaan kirkon työhön ja ylipäänsä kirkon yhteiseen työhön kannattaakin panostaa sen verran, mihin 7,5% keskusrahastomaksu tuottaa? Paluu vanhaan maksuun on silloin kivulias tai käytännössä mahdoton teko.

Hallintoakin pitää leikata!” Olen kuullut tänään monen perustelevan tehtyä ratkaisua sillä, että kun seurakunnissakin on säästetty, niin säästämistä pitää seuraavaksi tehdä hallinnossa, siis kirkkohallituksessa. Ajatuksessa on mukana kaksi ilmeistä virhettä. Ensinnäkin kirkkohallituksen kaikilla tasoilla on säästötalkoita jo tehty viime vuodet ihan samaan tahtiin kuin seurakunnissakin. Keskusrahastomaksun on koko ajan kellunut tai laskenut sen mukaan, miten seurakunnissa verokertymä on elänyt.

Toiseksi kirkkohallitus kokonaisuudessaan ei tarkoita samaa kuin hallinto. Suuri osa kirkkohallituksen kautta kulkevasta rahasta menee suoraan kirkon yhteisen työn tekemiseen. Kysymys on kirkon viestinnästä, kirkon koulutuksesta, ulkosuomalaistyöstä, tutkimuksesta, rippikoulun kehittämisestä, kirkon työttömyyshankkeesta, kirkon ilmastodiplomin ylläpitämisestä, lähetystyön edistämisestä jne. Suuri osa kirkkohallituksen toimintaa on kirkon yhteistä työtä, ei hallintoa tai virastona toimimista. Toki hallintoa tarvitaan muun muassa kirkolliskokouksen monien aloitteiden ja selvitysten tekemistä. Eli kyllä siis hallintoakin löytyy, mutta se ei ole sama kuin koko kirkkohallitus.

Jatkossa olisikin syytä saada hyvään vauhtiin tulevaisuuskomitean yksi upeimmista ideoista, kirkon kehittämiskeskuksen suunnittelu. Sen myötä on mahdollista varmasti tehostaa jonkin verran kirkon yhteistä suunnittelutyötä ja myös tehdä välttämätöntä priorisointia. Nyt tehdyt päätökset osoittavat jo siihen suuntaa: osasta nykyisin tehtyä kirkon yhteistä työtä täytyy luopua, jotta jäljelle jääneet tehtävät voidaan hoitaa hyvin.

Onkin toivottavaa, että ajolähtötilanne ei johda kohtuuttoman vaikeaa kyräilyyn, pelkoon ja taisteluun niukentuvista resursseista vaan vie aitoon muodonmuutokseen, jossa vanhasta tsaarin virastosta nousee esiin aiemmasta kuihtunut hallintovirasto ja elinvoimainen kirkon yhteistä työtä kehittävä yksikkö.

Mainokset

Digitaalinen vaalipaneeli: Kallion seurakunnassa tiukka vaalikisa

Vaaliblogi nro 5

Kirkolliskokousvaalit nostivat esiin erikoisen tilanteen. Kallion seurakunnasta on pappisehdokkaiden vaalissa kolme ehdokasta, yksi jokaisessa valitsijamiesyhdistyksessä. Ehdolla on seurakuntapastorit Mari Mattsson (Kaikkien kirkko) ja Marjaana Toiviainen (Viinipuu) sekä Alppilan kirkon toiminnanjohtaja, TT Kari Latvus (Tulkaa kaikki). Digitaalinen vaalipaneeli selvittää onko ehdokkailla ja ryhmillä aidosti eroja.

Kuka olet ja mikä on listasi? (vastausjärjestys arvottu)

Mari Mattsson
Mari Mattsson

 

Mari Mattsson:
Olen kalliolainen Kallion seurakunnan pastori ja tiedottaja, äiti ja vaimo ja työläisperheen tytär Kotkasta. Olen ehdokkaana Kaikkien kirkko -listalla, jota on perinteisesti kutsuttu myös ”kirkkoherrojen listaksi” – rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kari Latvus:
Diakonia- ja raamattumies, jonka työhistoriaan mahtuu seurakunta, merimieskirkko, lähetystyö (Hongkong), pitkät opetusjaksot Kirkon koulutuskeskuksessa, Diakissa ja teologisessa tiedekunnassa. Töiden mukana nyt Helsinkiin ja Tulkaa kaikki –listalla.

Osan edellisestä kaudesta olin kirkolliskokouksen jäsenenä.
Esittelyklippi tästä linkistä.

Marjaana Toiviainen:
Paikallisseurakunnan peruspappi. Uskontodialogia elävä tanssinharrastaja. Vääryydestä sisuuntuva viestijä ja missiologian tohtorikoulutettava. Hiljaisuutta opetteleva luottamuksen pyhiinvaeltaja. Savokarjalainen mielenterveyskuntoutuja.
Yhteisöni näissä kinkereissä: Viinipuu.
Nettisivu
Facebook

Kolme tärkeintä asiaa, jotka haluat pitää vaaleissa esillä?
Mari Mattsson:
Minulle kolme tärkeintä asiaa näissä vaaleissa ovat seurakunta, rakenteet ja kunnioitus, SRK.
1) Seurakunta on minulle hyvin laaja käsite. Seurakuntani on koko Kallio – ihmiset joita kohtaan kaduilla ja kaupoissa, kirkoissa ja kodeissa, päivällä ja yöllä. En kysele jäsenpapereita tai uskontunnustusta. Seurakunta olemme sinä ja minä, myös ”ne”.
2) Kirkon ja seurakuntien rakenteet ovat tällä hetkellä byrokraattiset ja jähmeät. Rakenteita tarvitaan, mutta ne eivät saa olla este eivätkä hidaste. Avoimet ovet, avaimet ja yhdessä tekeminen ovat tulevaisuutta.
3) Kunnioitus on luovuttamaton asia kaikessa mitä teen. Sana sisältää myös erilaisten ihmisten tasa-arvon. Kirkossa ja seurakunnassa me kaikki olemme samalla viivalla Jumalan kasvojen edessä – epätäydellisen täydellisinä, omiksi itseksemme luotuina.

Kari_Latvus2
Kari Latvus

Kari Latvus:
Haluan viedä eteenpäin kristinuskon perinnettä tuntevaa ja toisia kristittyjä kunnioittava asioiden ratkomismallia. Ratkaisuja tulee hakea avoimesti ja maltillisesti.
Liputan 1) paikallisen ja myös pienen seurakuntayhteisön varjelemisen tärkeyttä ja mahdollisimman kevyttä väliportaan (=yhtymä) hallintoa 2) rohkeutta nähdä ihmisten arjen tarpeet sekä oivaltaa diakonia kaikkia koskevana näkökulmana ja 3) avioliittolain muutoksen käsittelyä niin, että kaikkien kirkon jäsenten hengelliset tarpeet otetaan asianmukaisesti huomioon.

Marjaana Toiviainen:
1. Teologinen, syvällinen kirkko-oppi
Vero tai väestörekisteri ei liitä asiakasta Kirkkoon. Kaste liittää. Hyvästi, markkinatalouden jargon!
2. Rohkea kokeilukulttuuri
Inkarnaatio. Seurataan Jeesusta. Pois tarpeeton byrokratia, hierarkinen valta ja egoistinen jäsenpaniikki. Lopetetaan ”toiminta”, aloitetaan eläminen.
3. Maailmanlaaja Kirkko konkretiaksi
Luterilaisten kielet ja kulttuurit todeksi. Lähetystyöntekijöitäkin maailmalta Suomeen. Avoin ehtoollispöytä kaikille kastetuille kristityille. Arkista uskontodialogia.

 

Mitä vaaleista puuttuisi, jos ryhmääsi ei olisi ehdolla?
Mari Mattsson:
Jos Kaikkien kirkko -ryhmämme ei olisi mukana näissä vaaleissa, niin puuttumaan jäisi toiseus. Ryhmäämme on kritisoitu yhtenäisen vaaliagendan puutteesta ja ehdokkaiden näkemyseroista. Tunnustettava tosiasia on kuitenkin se, että kirkko tulee aina olemaan monenlaisten näkemysten, ihmisten ja uskomusten suloinen seos. Ryhmässämme me kunnioitamme toinen toistemme vahvuuksia ja tuomme vaaleihin valtavan määrän seurakunnallisia työvuosia ja konkreettista ruohonjuuritason työkokemusta sekä papin ammatista että muista seurakunnan työtehtävistä. Kirkon tulevaisuuden kynnyskysymys on löytää sekä päättävissä elimissä että seurakunnissa sellainen yhteinen näky, jonka jokainen työntekijä, seurakuntalainen ja seurakunnan ulkokehällä keikkuva ihminen voi kokea omakseen. Mahdoton tehtäväkö – ei, mikäli suostumme aidosti ja ennakkoluulottomasti kuuntelemaan toinen toisiamme.

Kari Latvus:
Ilman Tulkaa kaikki –ryhmää Helsingin pappisvaalissa puuttuisi maltillinen, kokenut ja päättäväinen muutosvoima. Ryhmän ohjelma on hyvin juurtunut luterilaiseen teologiaa ja se on avoin nykyhetken haasteille.
TK-ehdokkaat ovat hyvin tietoisia kirkolliskokouksen käytännön työn haasteista, koska kolme ehdokasta on ollut viime kirkolliskokouksessa jäsenenä. Tiedämme sen vuoksi, mitä voi saavuttaa ja haluamme kehittää lisää valtakunnallista uudistusmielisten ryhmän (Muutoksen tuuli) toimintaa kirkolliskokouksessa.
TK-ehdokkaissa on sekä kokeneita pitkän linjan kirkon työntekijöitä että nuoria osaajia.
Jos nykyistä TK-listaa ei olisi ehdolla, niin Helsingin pappisehdokkaissa ei olisi ehdolla yhtään, jolla on kokemus kirkolliskokouksen työtä.

Marjaana Toiviainen
Marjaana Toiviainen

Marjaana Toiviainen:
Viinipuuta taustoittaa vahva ja raikas kristillinen identiteetti ja eletty teologia. Emme halua uudistaa ja muuttaa Kirkkoa, vaan rakastaa sitä, jotta se muuttaisi meitä. Mielestämme Kirkko elää parhaiten olemalla uskollinen Jeesuksen Kristuksen radikaalille opetukselle ja elämälle.
Viinipuu ylittää kuluneen liberaalit-konservatiivit -jaon. Tuoreena toimijana rikomme vanhoja vastakkainasetteluja, mikä järjestää kirkollista kenttää terveesti uusiksi. Olemme askel (modernista) kansankirkollisuudesta postmoderniin kristillisyyteen: emme kaipaa lut. kirkolle monopoliasemaa ja hegemonista valtaa.
Voimme luopua virkamiesroolista, etsimme vastakulttuurisuutta julkiseen valtaan nähden. Kirkossa työntekijöiden rooli on toimia seurakuntansa rakentajina, ei erityisalansa reservaattien ammattilaisina. Kannatamme rohkeaa kokeilukulttuuria, juurevaa hengellistä elämää sekä keveää, teologisesti perusteltua hallintoa.
Pappislistamme on Helsingin ainoa, jolla on alle kolmekymppisiä ja eläkepappeja. Meillä on selkeät teesit ja – idealismia varomatta – tulevaisuuden kirkon ohjelmakohtia, keskustelua herättämään.

 

Nyt on sinun vuorosi kysyä
Digitaalisen vaalipaneelin osallistujille voi tehdä kysymyksiä tämän blogin kautta jättämällä kommentin. Kysymykset tehdään aina koko nimellä, ei nimettöminä tai nimimerkillä.

Sukupuolitettu kirkkoherra

Kirkolliskokous Turussa on ollut tällä viikolla dramaattinen ja yllätyksellinen. Yksi erityisen kuumista keskustelluista asioista on ollut kirkkoherran asema seurakuntaneuvostossa ja tähän liittyen tulevan ns. yhtymärovastin asema seurakuntayhtymän yhtymän kirkkoneuvostossa.

Kirkolliskokous teki historiallisen päätöksen ja linjasi kirkkoherran pois puheenjohtajan paikalta. Päätös on historiallinen, sillä toisin kuin johtajat kunnallisdemokratiassa, on seurakunnassa kirkkoherra johtanut seurakunnan päätöksentekoa johtamalla puhetta, toimimalla esittelijänä, päättäjänä ja päätösten toimeenpanijana. Lopuksi kirkkoherra on vielä arvioinut tekemänsä työtä.

Kirkolliskokouksessa ratkaisevan aloitteen teki Pirjo Ala-Kapee-Hakulinen.

Kysymys oli siis kirkkoherran asemasta ja mielipiteiden jakolinjojen olisi voinut olettaa muodostuvan maallikkoedustajien ja papiston välillä. Toisin kuitenkin kävi, sillä sekä kirkolliskokouksessa että sen jälkeisessä some-keskustelussa kysymyksestä tuli sukupuolen mukaan roolitettu asia.

Kirkkoherran puheenjohtajuuden taakse olivat jo ennen kirkolliskokousta ilmoittautuneet kirkkoherrat Kalervo Salo ja Oiva Malinen. Kokouksen aikana samaa linjaa jatkoi kirkkoherra Tapio Seppälä, jonka taakse ilmoittautuivat näyttävästi kannatuspuheenvuoroilla miespiispojen letka (Repo, Peura, Salmi, Häkkinen). Kotimaa 24-uutisen mukaan samaa kantaa edusti myös piispa Luoma.

Merkittävät puheenvuorot maallikkopuheenjohtaja ratkaisun puolesta käyttivät kirkkoherroista Eija Nivala ja Päivi Linnoinen – sekä Pertti Simola, ainoa sukupuolirajan rikkonut kirkkoherra. (Papeista toki muitakin oli samalla kannalla, blogistin lisäksi mm. Mika Aspinen.)

Kaksi keskeistä seikkaa
Eija Nivala ilmoittautui ratkaisevassa vaiheessa tukemaan Pirjo Alakapee-Hakulisen esitystä. Asian käsittelyssä Päivi Linnoinen totesi, että kirkkoherran tehtävää seurakunnan johtajana voi mainiosti hoitaa esittelijänä. Näin voi oikeastaan keskittyä paremmin teologisen ja hengellisen asiantuntijuuden hoitamiseen.

Myös omassa jälkianalyysissani ajattelen, että ratkaisu aivan ilmeisesti sisältää paljon positiivisia mahdollisuuksia kehittää seurakunnan johtamista uudesta roolista käsin.

Toinen ja erikoisempi seikka on sukupuolirooli: päätöksenteossa mieskirkkoherrojen joukko vannoi puheenjohtamisen ja perinteisen vallankäytön nimeen, samoin kantansa ilmaisseet miespiispat. Onko niin, että miehille puheenjohtajan rooli on tärkeämpi ja pitää sisällään sanoittamattomia kulttuurisia seikkoja.  Miesjohtajan malliin kuuluu toimia ryhmän puheenjohtajana ja myös kantaa historiallista pappissäädyn sosiaalista mallia. Toisaalta naisjohtajien saattaa olla helpompi hyväksyä työtoveriksi vaaleilla valittu maallikkopuheenjohtaja.

Erityisesti mieskirkkoherrojen tulisi katsoa asiassa sekä kulttuurihistorian analyysiin että myös peiliin.

Oma päätökseni kannattaa kirkkoherran roolin muutoksesta perustui kahteen asiakokonaisuuteen. Yhtäältä kysymys on mahdollisuudesta sitouttaa, joku asiansa osaava seurakuntalainen toimimaan aktiivisesti seurakunnan hyväksi. Toiseksi ratkaisussa poistetaan niitä kiusallisia seikkoja, jotka kirkkoherrojen moninkertaiset ja päällekkäiset roolit synnyttävät.

Päätös on tervetullut linjaus, joka tarjoaa paljon opittavaa seurakunnissa ja varmasti enemmän voitettavaa kuin hävittävää sekä seurakunnille että kirkkoherroille. Naiskirkkoherrat näyttävät osaamisellaan tietä uuteen.

Tarkennus 21.5. 2013: Kirkkoherra (electa) Päivi Linnoinen aloittaa kirkkoherrana Tapiolassa 1.6.2013.

Muutosmatkalaiset

 

Radion aamuhartaus 16.5.2013

Tällä viikolla kokoontuu Turussa kirkolliskokous. Millainen on tulevaisuuden seurakunta? Miten valitaan johtajat uusiin seurakuntayhtymiin ja jäsenet kirkolliskokoukseen? Siinä joitakin viikon kysymyksistä.

Turussa on meneillään on yhtä aikaa intensiivinen uuden etsiminen ja toisaalta melkoinen määrä puisevia paperipinoja, tiivistä työtä valiokunnissa ja loputon määrä puhetta.

Pelkästään omaan peiliin ja papereihin ei kuitenkaan kannata kirkossa katsoa, sillä Euroopassa on meneillään vuosikymmeniin rajuin taloudellinen taantuma, Suomessa puolestaan raju kuntarakenteen muutos. Mihin menee tämän kaiken keskellä kirkko Suomessa? Ja jos sana kirkko tuntuu liian vaativalta, niin kysymyksen voi muotoilla myös selkokielellä: mihin suuntaan kulkee Suomessa luterilaisten kristittyjen joukko?

Me elämme muutoksen keskellä. Silmiä ei voi ummistaa siltä, mitä tapahtuu ympärillä, sillä elämä vaatii yhä nopeammassa tahdissa vastaamaan uusiin kysymyksiin.

Tänä aamuna mielessäni on neljä kuvaa, jotka kertovat muutoksessa matkaamisesta.

Ensimmäinen sana on museo. Aluksi on reilusti muistettava, että matkamme ei ole alkanut tänään vaan kristityt ovat jo kulkeneet pitkään ja eläneet monen muutoksen läpi. Matkalaukkuun on tarttunut jo monta merkintää, laukkujen koko ja tyyli on vaihdellut pienistä nyyteistä kiiltäviin komistuksiin. Onpa paikoin käytetty isoja matka-arkkuja ja konttejakin omaisuuden siirtämiseen.  Ja aiemmilta vaiheilta kerrotaan uudestaan ja uudestaan mieltä ravistavia kertomuksia. Kristittyinä olemme muutoksen ja matkan keskellä aina yhdeltä osalta vanhan vaalijoita, siis antikvariaatin pitäjiä ja museon oppaita. Pölyä on nurkissa ja moni asia näyttää vuosi vuodelta yhä vanhemmalta. Muutoksen hammas nakertaa asiaa kuin asiaa ja kaikki uusi on hetken päästä muinaismuistoa. Ajan rattaita ei voi pysäyttää, eikä eiliseen voi jäädä.

Rakkaassa perinteessä on kuitenkin ihana kuljeskella, menneitä vaiheita on hienoa palauttaa mieliin ja samoihin kertomuksiin on tärkeää palata. Pölyt pyyhitään silloin pois ja paikat kiiltävät komeasti.

Mutta mutta, eihän se pelkästään näin voi mennä!
Jo äskeisen sanominen ääneen on tuskastuttavaa, sillä eihän Kristus lähettänyt seuraajiaan perustamaan museoita vaan kertomaan Jumalan armosta ja rakastamaan lähimmäisiä. Sen tähden on tarpeen muistuttaa toinen toistamme siitä, että kristittyinä olemme uuden etsijöitä ja matkalla tulevaan, jota emme ole vielä kohdanneet. Luterilainen kristillisyys on ovien avaamista elämälle ja uuden löytämiselle. Siksi toinen kuva on muutokseen suostuminen.

Meidät on myös kutsuttu jakamaan saamamme, sillä me elämme rakkaudesta ja toivosta, lämmöstä ja voimasta, jota saamme ihmisiltä meidän ympärillämme. Siksi olennaista on muistaa katsoa ympärilleen ja nähdä ihmiset. Arjessa katseen armo kantaa sinua ja minua. Pienillä eleille, sanoilla ja teoilla me jaamme Kristuksen arkisia eväitä. Ja pienten arkisten asioiden joukkoon mahtuvat myös tänään oman aterian jakaminen sen kanssa, jolla ei maailman kylissä lähellä ja kauempana ole juuri mitään syötävää. Siksi kolmas sana on huolenpito.

Muutoksen viedessä ja kirkkorakennuksen vanhojen seinien vikistessä emme ole matkassa yksin ja avuttomina. Kristittyjen matkalla olevana joukkona saamme tänäänkin luottaa siihen, että yli oman hengästymisemme kuuluu isompi ääni. Henki kulkee ja kuljettaa myös matkasta hengästyneitä. Oman yrittämisen keskellä  kannattaa muistaa ja rukoilla, että kuljemme Jumalan Hengen johtamina. Jeesus Nasaretilainen ei kävele keskellämme eikä johda puhetta kirkolliskokouksessa, mutta Jumalan Henki on läsnä. Sen tähden neljäs sana on Henki.

Henki kuljettaa meitä myös silloin, kun emme tunne tietä ja epäröimme mennä eteenpäin. Silloin, kun kohtaamme ympärillämme maiseman, joka on outo ja uusi, mutta samalla lupaus tulevasta ja lupaus elämästä.

Helatorstain jälkeisellä viikolla kirkon vuodessa on vuorossa outouden aika. Ylösnoussut meni jo matkoihinsa, mutta Hengen vuodatusta, Helluntaita, ei ole vielä juhlittu. Myös näinä outouden viikkoina voimme kuitenkin nojata Jumalaan ja elää hänen johdatuksessaan.

Olemme siis matkalla yksin, yhdessä ja ymmällämme, mutta silti Hengen johdattamina. Tulkoon elämä, johtakoon Henki.

Virsi 508 Valkeus kirkas päällä synkän maan

1.

Valkeus kirkas päällä synkän maan, nyt johdata!

Tietä en itse tunne ollenkaan. Nyt johdata!

Matkaani ohjaa! Kauas näe en, vain askelen, vaan ottaa tahdon sen.

 

2.

Ennen en, Herra, koskaan rukoillut: Nyt johdata!

Polkuni itse olin valinnut. Nyt johdata!

Ylpeät aikeet, väärät pelkoni, oi Herrani, ne anna anteeksi.

 

3.

Herra, et kesken heitä, tiedän sen, viet taivaaseen.

Yön yli, vuorten, soiden, virtojen viet taivaaseen.

Aamulla kasvot kirkkaat nähdä saan, ja valkeus ei sammu milloinkaan.

 

 

Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaalitavan muutos

Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaalitavan muutos

Puheenvuoro kirkolliskokouksessa
Kari Latvus, 13.5.2013

 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat

Esillä oleva aloite on yksinkertainen ja selkeä: äänivaltaisille seurakunnan jäsenille annetaan mahdollisuus osallistua oman kirkkonsa päätöksentekoon suoraan, ilman holhoajaa ja ilman välikättä.

Hiukan yli vuosisata sitten tehtiin Suomessa radikaali päätös: kansalaiset saivat äänestää yleisillä vaaleilla lakiasäätävän elimen, eduskunnan jäsenistä. Moni arveli, ettei siitä tule mitään, jopa naiset saivat äänestää, samoin köyhät ja varattomat sekä ties minkä poliittisen linjan edustajat. Oli harkittu riski ottaa valta säädyiltä ja antaa se kansalle. Päätös kuitenkin tehtiin ja se toimi. Säätyvallasta siirryttiin kansalaisten valtaan.

Valtiollisissa vaaleissa välillisiä vaaleja käytettiin presidentinvaalissa vuoteen 1987 asti. Myös silloin epäiltiin, että vaalista tulee pinnallinen ja se saattaisi suosia julkisuuden henkilöitä. Vaalitavan muutos on kuitenkin merkittävästä edistänyt kokemusta osallisuudesta ja vaikuttamisesta.

Tällä hetkellä kirkolliskokouksen maallikkojen vaali toimitetaan välillisesti ja käyttäen monimutkaisia seurakunnallisia kertoimia. Vaalisalaisuus on erittäin kyseenalainen. Järjestelmä on epäselvä ja vieraannuttaa seurakuntalaiset kirkon keskeisestä lainsäädäntöelimestä. Tarjoamalla mahdollisuus vaikuttaa ja osallistua suoraan kirkolliskokouksen vaaliin puretaan yksi kirkon holhousjärjestelmä ja osoitetaan luottamusta seurakuntalaisiin.

Ratkaisu ei ole ihmelääke, mutta yksi tarpeellinen askel kansankirkon matkassa kohti suurempaa osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Seurakuntalaisten osallisuuden kasvattaminen on niin suuri asia, että sitä kannattaa pappisedustajankin ehdottaa.

Onko ratkaisussa ongelmia? Ehkä, ainakin esitys voi tuoda esiin pelon, että seurakuntalaiset äänestävät huonosti tai ainakin huonommin kuin me itse.  Pelätään, että konfirmoidut äänestysikäiset eivät osaa tehdä hyviä äänestyspäätöksi. Tai pelon siitä, että kirkolliskokouksen valtaavat julkimot ja turhakkeet. Tämän kaltaisille seikoilla vastustettiin vuonna 1996 kirkolliskokouksessa edustaja Pertti Rajalan tekemää ehdotusta suorasta kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaalista. Esitys tuli lähetekeskusteluun viikon alussa ja yleisvaliokunnan ehdotuksen mukaisesti se tapettiin vielä samalla viikolla.

Ehkä samoja pelkoja voi olla vieläkin, mutta miksi käpertyä pelkoon, jos vaihtoehtona on mahdollisuus onnistumisesta? Miksi jättää tekemättä asia, joka avaa uuden mahdollisuuden kirkolle tulla näkyväksi?

Uusi vaalijärjestelmä kannustaisi hyvään vaali-infoon ja korostaisi selkeästi koottuja valitsijamiesyhdistyksiä. Vaali innostaisi järjestämään hiippakunnallisia vaalipaneeleita, jotka jaetaan internetissä ja yksittäisten ehdokkaitten kohdalla nostaisi myös vaalikoneiden merkitystä. Kaikki mainitut seikat toisivat julkisuudessa luontevalla tavalla esiin kirkon ajankohtaisia keskustelukysymyksiä.

Mikä sitten voi olla pahin skenaario? Se, että seurakuntalaiset kiinnostuvat kirkolliskokouksesta, asettuvat ehdolle vaaleissa ja keräävät paljon äänestäjiä.

Tätä siunausta ei kannata pelätä vaan rukoilla.

[PS. Päätös: lähetekeksustelun jälkeen lirkolliskokous lähetti ehdotuksen jatkovalmisteluun yleisvaliokuntaan]

Kirkolliskokoukseen on syntymässä vahva uudistusmielisten ryhmä

Muutoksen tekijät -verkosto sai kirkolliskokoukseen yhteensä 19 edustajaa. Painopiste on pääkaupunkiseudulla, mutta puolet tulee eri puolelta Suomea: Helsingistä kuusi, Espoosta neljä, Turusta yhden, Kuopiosta yhden, Tampereelta kolme, Mikkelistä yhden ja Oulusta kolme edustajaa. Kyse on viidesosasta edustajien määrästä. Vaaleissa edustajat ovat edustaneet eri hiippakuntia ja olleet ehdolla erinimisten valitsijamiesyhdistysten listoilla. Koko verkosto syntyi vasta vaalityön aikana ja varsin spontaanisti.

Nähtäväksi jää pystyykö verkosto muuttumaan kiinteäksi yhteistyöryhmäksi ja kuinka moni muu kirkolliskokouksen edustaja vielä liittyy verkostoon mukaan.

* * *

Koko maan äänestystulosta on osin vielä liian varhaista arvioida, mutta oletettavaa on, ettei kirkolliskokouksen äänenpainoissa tapahtunut kovin suurta muutosta. Tulosten perusteella Tampereen hiippakunta on edelleen yksi Suomen konservatiivisimmista alueista: pappisvaalin kärjessä loistaa Niilo Räsänen (Kansanlähetys) ja maallikkovaalin kärkeen sijoittuvat aiemman kirkolliskokouksen julkikonservatiivit. Listakärkenä ovat Leif Nummela (Uusi tie -lehden päätoimittaja), Pekka Simojoki ja Riku Rinne.

Tampereen hiippakunnan maallikkovaali on kuvaava esimerkki siitä, mistä tulos johtuu. Maallikkovaalissa oli peräti viisi valitsijamiesyhdistystä: kokoomus, demarit, Ihmisen ja kirkon puolustajat (= Muutoksen tekijät -verkoston jäsen), Kirkko keskellä arkea ja juhlaa sekä Yhdistynyt seurakuntaväki (= konservatiivien lista).  Konservatiivilista sai neljä paikkaa, kokoomus kaksi ja muut kukin yhden paikan.  Konservatiivien vahva tulos rakentuu siihen, että äänet keskitetään tarkasti, toimitaan harhauttavasti ”yhteinen seurakuntaväki” -otsakkeen alla vaikka edustetaan voimakkaan konservatiivisia arvoja ja lisäksi houkutellaan samalle listalle äänentuojiksi iso joukko pahaa-aavistamattomia ja hyväuskoisia kirkon keskitien kulkijoita. Tampereen maallikkoäänestäjien olisi hyvä katsoa peiliin ja miettiä mihin tällainen vie. Miksi koota viisi erilaista listaa, jakaa ääniä eri suuntiin ja tyrkyttää voittoa konservatiiveille?

* * *

Toisaalta esimerkkejä selkeästä uudistusmielisestä linjasta ja sen saamasta vahvasta kannatuksesta ovat Helsinki, Espoo ja hieman yllättäen Oulu. Kaikissa näissä kirkon uudistusmieliset, avaran kansankirkolliset edustajat saivat ison vaalivoiton. Sen ytimessä on selkeä ohjelma ja avoimin kortein vaaleissa esillä olo.

Kirkolliskokousvaalit kaipaavat jatkossa suurempaa selkeyttä kautta maan tuodakseen kirkkoon demokraattisemman päätöksentekoelimen. Vanhalla vaalijärjestelmällä konservatiivit osaavat vaalitaktiikallaan lypsää vaalikarjaa haluamallaan tavalla ja tehdä sen taitavasti julkisuudelta piilossa. Pidän asiaan kuuluvana, että konservatiivit ovat vaalissa ehdolla ja muodostavat aatettaan kantavia valitsijamiesyhdistyksiä. Sitä vastoin sellaiset valitsijoiden harhauttamiseksi valitut nimet kuin ”Yhteinen seurakuntaväki” tulisi jo viimein unohtaa.

* * *

Yhteisellä ohjelmalla vaaleissa esiintynyt Kansankirkon rakentajat sai yhteensä seitsemän paikkaa kirkolliskokoukseen. Aika näyttää muodostuuko tästä joukosta jonkinlainen kirkon ”keskitien” etsijöiden joukko ja mitä kirkkopoliittinen keskustalaisuus merkitsee käytännön asioissa.

Espoon hiippakunnan kolmas vaalipaneeli ja vaalin loppukommentit

Keravalla pidettiin torstai-iltana 9.2.2012 Espoon hiippakunnan kolmas kirkolliskokousvalipaneeli. Kiitos ripeästä järjestelyistä lyhyellä varoitusajalla: vastuun kantoivat lääninrovasti Ilkka Järvinen, sekä Nurmijärven ja Järvenpään seurakuntien kirkkoherrat Ari Tuhkanen ja Vesa Koivisto.

Tilaisuudessa oli paikalla useita kymmeniä ehdokkaita ja pari-kolme kymmentä paneelin seuraajaa. Puhetta riitti ja parhaat palat taisivat lohjeta vasta lopussa, kun ryhmät saivat tentata toisiaan.

Mikä jäi erityisesti mieleen:

– kirkolliskokouksen valintaan liittyvät vaalipaneelit on hyvä idea, jota pitää kehittää edelleen
– tilaisuus on tarpeen jo pelkästään ehdokkaitten takia:  opimme tuntemaan toisiamme
– kirkolliskokouksen suuri kysymys on seurakuntarakenne
– keskusteluun noussee tavalla tai toisella myös kysymys samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta

– ilta vahvisti sitä, että Espoon hiippakunnassa on tarjolla karkeasti jakaen kolmen eri ohjelman ryhmät:  osin konservatiivisemman virkakäsityksen edustajat (Uskon ja yhteyden kirkko, papit; Kirkko lähellä ihmistä – kirkon ja seurakuntien parhaaksi, maallikkolista), uudistusmielinen Kevään kirkko – papit ja maallikot sekä pienten lyhtyjen ryhmä Elävä kansankirkko – papit ja maallikot  [ryhmä on toisaalta maallikkojen aluelista ja toisaalta yleiskirkollisuutta tavoitteleva pappislista]. Analyysin ryhmistä löydät aiemmin Dosentin ikkunasta.

Omta toiveeni tulevalle kirkolliskokoukselle olisivat seuraava (asiat tässä järjestyksessä):

1. kirkon talous ja seurakuntien rakenne kuntoon
– ensin pitää saada kuntoon kirkon talous ja seurakuntarakenne
– vaikka moni on jo ehtinyt liputtamaan ns. rovastikuntamallin puolesta, niin tarkkaan kannattaa katsoa myös ns. hiippakuntamallin edut. Olen myös hieman varautunut ajatuksesta, että kautta kirkon kasvaisi vahva väliportaan hallinto rovastikuntiin. Jos kirkosta tulee seurakuntayhtymien kirkko, niin paikallistason työhön jää vähemmän resursseja.

2. Diakonaatti päätökseen
– myös epäselvä nimikekysymys tulee saada kuntoon. Ekumeenisesti vahva ja kirkollisesti pitkään käytössä ollut diakoni-termi on hyvä laaja-alaisen diakonaatin käyttöön. (katso kirjoitukseni TAik 5/2011 ja Diakonian tutkimus 2/2011 tai Kotimaa24 verkkoessee)

3. Kirkolliskokouksen vaalitavan muutos
– maallikkovaali tulee uudistaa
– maallikkojäsenten valinta tulisi tapahtua seurakuntavaalien yhteydessä suorana vaalina. Tämä voisi lisätä kiinnostusta myös seurakuntavaaleihin.

4. Kysymys kirkon yhteydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä
– vahvistetaan mallia, jossa kirkossa opetellaan kunnioittamaan erilaista kristillistä vakaumusta. Siihen kuuluu kunnioitus yhtä lailla sateenkaarimessuille kuin perinnemessuille (jotka pidetään ennen vuotta1986 olleen rituksen mukaan); samalla tarkistetaan käytäntöä samaa sukupuolta olevien rekisteröityjen parien rukoushetken kohdalla ja puhutaan reilusti siitä mistä on kysymys: siunaamisesta.

– perinnemessut eivät saa asettaa millään tavoin kyseenalaiseksi naisten asemaa pappina. Niiden toimittaminen tähtää ennen kaikkea perinnemessujen tarjoamiseen niille seurakuntalaisille, jotka näitä toivovat. Seurakunnassa toimivien pappien tulee noudattaa nykyistä virkajärjestystä piispainkokouksen ohjeiden mukaan.

– ratkaisujen toteuttaminen yhtä aikaa vahvistaa kirkon kykyä toimia yhdessä ja opetella erilaisuuden kunnioitusta