Arkkipiispanvaalin kirikierros, osa 2: haasteet ja tehtävät

Edellisen blogipostauksen (Arkkipiispanvaalin kirikierros) kohdalla teksti venyi niin pitkäksi, että suuri osa tekstistä oli tiputettava toiseen juttuun. Se tulee tässä. Nyt on katse käännetty kohti sisältöjä ja haasteita.

Mitä arkkipiispa voi päättää ja millaisia odotuksia hänen työhönsä kohdistuu?

 

Arkkipiispan vaativa tehtävä

Arkkipiispaan kohdistuu valtavat odotukset, mutta käytännössä hän on vailla selkeitä päätöksenteon ja vallan välineitä. Muita piispoja ei voi johtaa, kirkolliskokouksessa kukin yksittäinen kokouksen jäsen äänestää, mitä haluaa (kirkolliskokouksessa ei ole edes ryhmiä joiden kanssa voisi neuvotella vaan sali täynnä yksittäisiä edustajia).

Ja pitkälti jokainen seurakuntakin voi kirkkoherran johdolla vetää aivan omaa linjaansa. Arkkipiispan päätöksen eivät siksi ole samanlaisia kuin toimitusjohtajalla yrityksessä.

Arkkipiispan suurin valta on keskustelun, puheen ja mielipiteen valtaa, jonka virkaan valittu joutuu uransa aikana ansaitsemaan.

 

 

Yhteiskunnallinen vaikuttaja

Parhaimmillaan arkkipiispalla voi olla merkittävä ja yhteiskunnallisesti tärkeä rooli nostaessaan esiin suojattomat ja äänettömät. Arkkipiispa Mäkinen on koonnut esimerkiksi eduskuntavaalien jälkeen köyhyysryhmän, jossa on etsitty suuntaviittoja tulevalle hallitukselle. Mäkisen aikana yhteiskunnalliseen eriarvoistumiseen ja maahan muuttaneiden turvapaikanhakijoiden asemaan on ollut erityisen suuret syyt puuttua.

 

Kirkon haasteet pyhän ja arjen kohtaamisessa

Entä missä asioissa painivat Suomessa seurakunnat? Vastauksia voi tarjota eri tahoilta ja seuraava lista on vain pieni raapaisu. Tähän ongelmakeskeiseen listaan tulisi hyvällä syyllä myös liittää kirkon vahvuudet ja onnistumiset, mutta olkoon nyt haasteiden heti.

Toimintakulttuurin muutos. Kirkon suurin muutos seuraavan vuosikymmenen aikana on toimintakulttuurin muutos. Kärjistetysti voi jopa sanoa, että kysymys on ”uskontopalveluja” tarjoavan laitoksen tai jopa viraston muuttuminen seurakuntalaisten kirkoksi, jossa aiempaa helpommin jokainen voi osallistua, vaikuttaa ja tulla kohdatuksi. Tämänkaltaisen mallin syntyminen kirkossa edellyttää vahvaa kontekstuaalisuutta, notkeaa teologista työskentelyä ja kykyä nostaa olennainen ydin esiin ja tuoda se tähän päivään.

Matka on pitkä ja monet arkkipiispan toimet edistävät tätä vain epäsuorasti: hiippakuntien ja seurakuntien verkosto elää väistämättä oman tahtinsa mukaan.

Upean menneisyyden paino. Kirkko on menneisyytensä puolesta menestystuote, mutta sen vaikeus on tajuta uusien kaupunkirakenteiden ja tyhjentyvien maaseudun kylien edellyttävän joskus vanhoista ratikkareiteistä luopumista. Arkkipiispa voi olla rohkaisemassa ja näyttämässä itse suuntaa uusien haasteiden kohtaamisessa.

Laskeva talous. Viime vuodet ovat tuoneet kirkon sen tosiasian eteen, että jäsenmäärä on laskenut vuosittain. Jäsenmäärän lasku vaikeuttaa taloudenpitoa ja pakottaa opettelemaan priorisointia.

Tämän kehityksen kohtaaminen, analysointi ja kehityksen pysäyttäminen edellyttävät erityistä panostusta ja ennen kaikkea pidemmän tähtäyksen visioita.

Aviorauha. Seksuaaliset vähemmistöryhmät ovat joutuneet aikojen kuluessa kulkemaan kohtuuttoman kovan tien. Yhteiskunta on tarjonnut lainsuojan myös samaa sukupuolta oleville pareille. Suurin osa seurakuntalaisista (55%) toivoi Helanderin mietinnön mukaan kirkon vihkivän samaa sukupuolta olevat parit, kun taas 36% vastusti tätä. Loput eivät osanneet ottaa päättää. Kun muutos seurakuntalaisten parissa on edennyt 3-5% vuosivauhdilla, niin on aivan ilmeistä, mihin suuntaan kellon rattaat pysähtymättä kulkevat. Suunta on selvä, mutta avointa on se, kuinka rumat jäljet päätöksenteosta jäävät ja kauanko siihen menee aikaa. Siksi mahdollisimman kivuton aviorauha on olennaisen tärkeä, jotta voimia jää myös muihin kysymyksiin.

Moniäänisyys. Tämän päivän some on symboli muutoksesta, joka peruuttamattomasti muuttaa myös kirkon elämää. Olemme vasta alkaneet havahtua erilaisuuden, moniäänisyyden ja monien toimijoiden maailmaan. Kirkossa tämä merkitsee suostumista aiempaa suurempaan moniäänisyyteen.

Pyhä. Lopulta olennaista on se, että kirkossa rohkeasti pidetään esillä pyhää ja jokaisessa messussa juhlitaan pääsiäistä. Jumalan läsnäolo nykyhetkessä kantaa kirkkoa ja arkkipiispaa.

 

Kuka ehdokkaista on paras luotsaamaan kirkkoa näissä kysymyksissä? Tähän kysymykseen ja rukoukseen saamme torstaina vastauksen ensimmäisen osan.

Mainokset

Luther-säätiö-kirkon on aika lopettaa asiaton vetkutus

Arkkipiispa Kari Mäkinen totesi TV1:n ykkösaamun lähetyksessä (21.1.12) sen, mikä on harvinaisen totta. Luther-säätiö on käytännössä oma uskonnollinen yhdyskunta. Sen tulisi vetää johtopäätökset tilanteesta ja virallistaa oman yhteisönsä asema.

Luther-säätiön-kirkko on omilla toimillaan jo aikaa sitten ylittänyt sen rajan, joka on kirkkoon kuuluvan herätysliikkeen ja oman kirkon välillä. Erityisesti vihkimällä oman ”niin sanotun piispan” oman järjestyksensä mukaan ja vastoin kirkon järjestystä on ilmaistu oman kirkon perustaminen.

Luther-säätiön-kirkon vs. dekaanin Esko Murron naureskelu Ylen uutisissa asialle kertoo paljon LS-kirkon asenteista: tehdään mitä huvittaa, lähtöä vitkutetaan ja luterilaiselle emokirkolle nauretaan, kun se ei kirkkolaista löydä pykälää, jolla erottaisi oman kirkkonsa perustaneet.

Tähän asti LS-kirkko on varmaankin yhtäältä pelännyt eroa, koska sen myötä paljastuu kuinka piskuisesta uskonnollisesta yhdyskunnasta on kysymys. Toisaalta kirkon kupeeseen nojaamisesta on haluttu saada vielä mahdollinen talousetu omaan käyttöön. Harkinta-aika on nyt kuitenkin loppumassa ja on tekojen aika.

Asiassa on ilmeisesti kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisen mukaan LS-kirkko jatkaa päällekkäispolitiikkaansa ja yrittää elää kirkossa kirkkona viimeiseen asti. Tällöin ev-lut kirkon välineeksi jää ensin erottaa pappisvirasta ne papit, jotka toimivat LS-kirkossa ja sitten harkita muita lisätoimia. Edessä on pitkä ja lihava riita, jonka lopputuloksesta ei ole mitään epäilystä.

Toinen linja on se, johon arkkipiispa Mäkinen viittaasi. LS-kirkko ”vetää omat johtopäätökset tilanteesta ja perustaa oman uskonnollisen yhdyskunnan. Tämän ratkaisun jälkeen olisi mahdollista katsoa millaiset välit LS-kirkon ja ev.lut kirkon välille voidaan löytää – jos ei sisarellisia niin ainakin asialliset.

Jälkimmäisessä ratkaisussa kaikki olisivat voittajia ja kirkkojen rajat ylittävällä Kristuksen seuraajien joukolla yhteensä vähemmän mustelmia. Aika on jo.

 

JK  Asiasta uutisoi myös Ylen uutiset.

Piispojen peli: Huovinen vastaan Mäkinen

Piispat eivät ole keskenään eri mieltä julkisuudessa. Tämä kirjoittamaton sääntö oli kirkossa aivan yksiselitteinen aikana ennen keskustelua sukupuolesta, siis sekä kysymystä naisesta papin stolan kantajana että samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta. Julkisen erimieltäolemisen aloitti Oulun piispa Olavi Rimpiläinen, joka veti omaa linjaansa ja kieltäytyi vihkimästä naisia papiksi.

Seuraava linjariita syntyi, kun Kuopion piispa Wille Riekkinen liputti rekisteröityjen homoparien siunaamisen puolesta. Valtaosa piispoista ajoi julkisesti toista linjaa.

Mielenkiintoisen ristivedon kirkon käytävälle saivat aikaan tänä kesänä Helsingin eläkkeelle väistyvä piispa Eero Huovinen ja juuri virkakautensa aloittanut arkkipiispa Kari Mäkinen. Huovinen käytti tehokkaasti uutisista vajaan heinäkuun ja aprikoi kirkon olevan valmis luopumaan vihkimisoikeudesta, jos sukupuolineutraali avioliitto menee läpi (HS 26.7.2010). Kuukautta myöhemmin (A-studio 18.8.2010) Mäkinen jyrähti, ettei moinen pohdiskelu ole kirkossa ajankohtaista ja, että kirkko pitää kiinni vihkioikeudesta myös sukupuolineutraalin parisuhde-/avioliittolain aikana, mutta kirkko itse päättää keitä vihitään. Käytännössä tämä voi merkitä sitä, että heterot vihitään ja homoparit siunataan (vrt. Dosentin ikkunasta 13.8.2010).

Mitä oikein tapahtui? Siis: olivatko piispojen erilaiset puheenvuorot taitavasti suunnitellut pelin osat yksi ja kaksi, jossa ensi Huovinen uhkaa ja päministerin ynnä kansan kauhistuessa Mäkinen rientää lepyttämään? Toisen vaihtoehdon sanailuun tarjoaa taistelu kirkon linjasta. Ottivatko erilaiset kirkolliset suunnat ja piispakentän voimakkaimmat urokset kilpatantereella yhteen niin, että hiipat napsahtivat?

Olipa kumpi tahansa vaihtoehto syynä erilaisten linjausten esilletuloon, niin lopputulokseen voi olla tyytyväinen, koska selkeästi on tullut näkyviin sekä kaikkien kansalaisten tarve yhdenvertaiseen lainsäädäntöön, mutta myös se, ettei kirkko ole maassa vain äänetön yhtiökumppani vaan partneri, joka ilmaisee oman linjansa.

Piispojen julkinen keskustelu ja erilaiset julkiset mielipiteet ovat ilmeisesti mainio asia.