Mikä ratkaisi Helsingin piispanvaalin?

Ratkaisivatko konservatiivit?

Helsingin piispanvaali on nostanut esiin kaksi tulkintaa, jotka kaipaavat lyhyttä kommenttia. Seppo Simola (HS) aprikoi, että vaalissa liberaalit tai teologisesti liberaaleiksi määriteltävät olisivat äänestäneet naisehdokkaita (Hallamaa ja Hintikka): ”moni liberaaleista äänestäjistä valitsi jomman kumman naisehdokkaan”. Tämä väite on aivan liian yksioikoinen ja sen osoittaa vääräksi pelkästään se, että ns. konservatiivisempia ryhmien äänimäärä kirkolliskokousvaaleissa oli noin 170-180 äänen paikkeilla (papit ja maallikot yhteensä).

Vastaavan analyysin voi tehdä Jäsen 360 -aineistosta.

Tämän pohjalta voi olettaa, että reilusti yli puolet tai ehkä jopa 70-80% Laajasalon äänistä tuli perusliberaalista hiippakunnan kannattajakunnasta. Hiippakunnan äänestäjät nyt vain eivät ole konservatiiveja kuin varsin pieneltä osalta. Seurakuntalaiset kokonaisuudessaan vielä vähemmän.

Toisaalta on luultavaa, että ns. konservatiivisen joukon äänet ovat menneet Laajasalolle ja ilman niitä vaali ei olisi ratkennut ensimmäisellä kierroksella. Konservatiivit olivat siis vaa’ankieliasemassa.  [Jos siis ylipäänsä huonosti todellisuutta tulkitseva jako liberaaleihin ja konservatiiveihin on mielekäs tässä kohdassa.]

 

Miksi Laajasalo valittiin?

Toinen kysymys liittyy Teemu Laajasalon suuren kannatuksen syihin. Hätäisimmät ovat etsineet syytä sukupuolesta ja näyttelijän työstä televisiossa. Olennainen asia on kuitenkin käsittääkseni huikea veto, jonka Laajasalo teki Kallion kirkkoherrana. Olin Alppilan kirkon toiminnanjohtajana aitiopaikalla näkemässä sen erinomaisen työn, jota Laajasalo teki johtaessaan seurakuntaa (työntekijät, seurakuntaneuvosto, Kallion asukkaat). Muutamassa vuodessa seurakunnan toiminta on kehittynyt valtavasti ja sen ytimessä on ollut innovatiivinen johtaminen.

Sukupuolesta Laajasalo sai ehkä jonkun lisä-äänen, mutta myös menetti ääniä. Valtaosa kaikista, myös Laajasaloa äänestäneistä, olisi toivonut piispojen joukkoon ainakin yhden naisen. Tätä käsitystä olisi hyvä jotenkin tutkimuksen keinoin varmentaa.

TV-julkisuuden merkitys on moninainen.  Hyvä esiintymiskyky a-talk tyyppisissä ympäristöissä on vahva plussa kaikille. Kun siihen liitetään osaaminen yle-leaks näyttelijänä ja käsikirjoittajana tai radio Dein ohjelman vetäjänä, niin mediaosaamisen määrä on suuri. Ei tästä piispalle työssään haittaa pitäisi olla.

Sukupuoli ja medianäkyvyys eivät vaalia ratkaisseet. Kyllä se oli arkiduuni Kallion kirkkoherrana. Piispoja myös valitaan tällä yhä useammin kirkkoherrojen joukosta.

Mainokset

Upea piispanvihkimys Helsingissä – yksi asia kaduttaa

 

(Voit antaa palautetta klikkaamalla tähtiä 1-5, kiitos)

Syyskuun 12 päivä 2010 on uuden alun päivä ja tärkeä merkkipaalu. Päivämäärä on amerikkalaisittain ilmaistuna 9/12, ”nine-twelve”. Kyse on käännekohdasta suomalaisen kristillisyyden historiassa, joka etukäteen tuntui mahdottomalta saavuttaa ja joka nyt on totta ja jo muuttumassa arkitodellisuuden osaksi. Piispan työpöydän takana istuu nainen. Toivottavaa on, että median kuherruskuukauden jälkeen tulee tilaa sille, että tuolilla istuu Irja Askola.

9/12 on tietenkin tärkeä ja iso askel naisten tasavertaisessa kohtelussa kristillisen kirkon sisällä. Tästä ei ole epäselvää.

9/12 on myös tärkeä askel keskustelevan kristinuskon tulkinnassa Suomessa. Ollakseen aidosti ja ihmisten tasolla kirkko on kutsuttu näkemään arkea ja elämään sen keskellä. Tuossa ympäristössä mielekkäin ja toimivin tapa elää on kysyä, kuunnella ja keskustella. Päivän signaali on, että kirkko on astunut ison askeleen keskustelevampaan suuntaan.

9/12 on armollisen ja kaikille kuuluvan Jumalan etsimisen päivä. Tähän suuntaan Irja Askola saarnassaan viittasi. Tämänkin on osa Askolan tavaramerkkiä.

9/12 on myös muutaman mutkan kautta Aarne Siiralan perinnön rehabilitoinnin, kunnian palautuksen, päivä. Aarne Siirala savustettiin Järvenpäästä Seurakuntaopiston johtajan paikalta ja myös yliopiston dogmatiikan professorin tuolilta. Siiralan tavaramerkkejä olivat ihmisen kivun kuunteleminen, kansainvälisyys, kulttuurin ja yhteiskunnallisen avartumisen arvostaminen. Aarne Siirala kulki aikaansa edellä, jotta Irja Askola voisi piispana nähdä paremmin ja julistaa evankeliumia osuvammin.

Upea piispanvihkimys on elettyä historiaa ja kokemuksen voi vielä toistaa viikon ajan Yle-Areenan avulla.

Entä mikä on se yksi asia, joka nyt kaduttaa?

Hienon tilaisuuden jälkeen moni totesi tuomiokirkon tasanteella, että yhdessä kohdin olisi voinut toimia toisin. Kun piispan virkaan vihkiminen oli suoritettu, Irja Askola saanut tyylikkään piispankaavun, ristin, hiipan ja sauvan ja kääntyi seurakuntaan päin, niin kämmenissä kihisi vimmattu taputtamisen tarve, mielessä lauloi halleluja ja teki mieli ponkaista penkissä seisomaan. Suomalaiskansallinen jäykkyys ja tilaisuuden arvovaltainen toteutus tuskin olisi kärsinyt, jos tähän olisimme ryhtyneet. Protokollavirheen olisivat varmaan antaneet anteeksi kaikki.

Mikään muu ei kaduta paitsi se, etten tuossa kohtaa uskaltanut.