Latvus

Kari Latvuksen blogi kirkosta ja yhteiskunnasta

Arvioidut kirjat: Juntunen, Kirkon raamattuteologiasta

with 6 comments


 

”Jumalalla ei ole kiveksiä”: Sammeli Juntusen ristiretki

Sammeli JuntunenKirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Kirjapaja 2010. 312 sivua

Sammeli Juntunen on Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra ja dogmatiikan dosentti. Juntunen on väitellyt ”ei-mistään-Lutherin-teologiassa” (Nichts bei Luther) ja ottanut aiemminkin kantaa kirkon raamatuntulkintaan. Aiemmin Juntunen on opittu tuntemaan teologina, jolla on jämptit periaatteet ja jyrkät mutkat. Odotukset eivät mene uudessa kirjassa hukkaan.

Arvioni on kriittinen. Kirjan sisältämän valtavan asiamäärän takia en ole voinut tarkastella kirjaa myöskään kaikilta keskeisiltä osilta; pyrin nostamaan keskeisen esiin, mutta en voi ottaa kantaa kaikkeen, mihin tulisi tai minkä kirja ansaitsisi. Olen uskaltanut kirjoittaa kriittisen arvion, koska tällä tiukalla painilla haluan osoittaa kunnioitusta ja asian vakavasti ottamista.

Kirjan idea on seuraava. Juntusen mukaan Suomessa vallitsee teologisen ajattelun rappio ja tästä suurimman syyn kantaa Heikki Räisänen ja hänen vanavedessään levinneet aatteet [miksi ei ajantasaisen ja modernin systemaattisen teologian puute?]. Syntisistä suurin ei ole kuitenkaan ihan paha, sillä Räisäsen ansioksi Juntunen kehuu sanainspiraation ja tiukan fundamentalismin kaatamisen.  Raamattu saa siis Juntusen mielestä olla rauhassa jollakin tasolla virheellinen ja erehtyväinen. Räisäsen syyksi Juntunen laskee kuitenkin luopumisen kaanonin korostamisesta ja varhaiskristillisyyden tutkimisen koko laajuudessaan yli kaanonin rajojen, jolloin UT:n teologiasta on tullut varhaiskristillisen uskonnon historiaa. Väärää on ollut tuoda esiin Raamatun moneus erilaisissa teologian kysymyksissä, erityisesti kristologisissa malleissa. UT:n moneutta on seurannut kaanonin katoaminen ja nykytulkintojen moneus, ”tuhannen ja yhden tulkinnan” salliminen.  Tätä vastaan Juntunen lähtee amerikkalaisen uskonveljen Kevin Vanhoozerin ideoiden tukemana ristiretkelleen. Välineitä ovat puheakti-teoria, kaksoistoimijadiskurssi,  kaanon-korostus, kanoninen narratiivinen raamatuntulkinta ja Raamatun tekstien tulkinnan alistamisen tiukasti (ainakin keskeiseltä osaltaan) kirkon dogman ja piispojen alaisuuteen. Kirjan lopussa erityistapauksena tarkastellaan vielä kysymystä neitseellisestä syntymästä.

Ystävät ja viholliset

Sammeli Juntusen energia kirjassa on kiitettävä. Esiin tulee esiin kuvauksia eksegeettisistä tuloksista, tutkijoista, uusia keskusteluavauksia ja varsinkin linjauksia oikeasta ja väärästä. Kuvat vihollisista ja luotettavista henkilöistä ovat selkeät. Suuria pahiksia ovat Heikki Räisänen, Terho Pursiainen, Wille Riekkinen ja Sakari Häkkinen. Luottotyyppejä ovat Kevin Vanhoozer, Tuomo Mannermaa ja Timo Veijola. Varsin hyvin paperein pärjäävät myös Eero Huovinen (saa vain pienet nuhteet epäselvästä artikuloinnista), Lars Aejmelaeus (hyvää Kristus-tapahtuma; nuonoa Raamatun ensisijaisuuden korostus), Kari Latvus &Kai Peltonen* (sillä varauksella, että Tulkinnan kehä kirjan mallissa eksegeesi keskittyy kaanoniin) ja Jumala (mutta vain, jos muistaa tarkasti pitäytyy Juntusen määrittelemässä teistisessä linjassa).

Mikä pitää torjua?

Ongelman ytimenä Juntusen mukaan on Suomessa vallitseva lattea teologinen osaaminen, joka johtuu Heikki Räisäsen tuomasta raamattuteologiasta. Tämä lähtökohta on kohtuuton oikaisu, jota ei kirjassa pahemmin perustella vaan ainoastaan muutaman esimerkin avulla annetaan ymmärtää että se, miten Seppo Simola, Kaisa Raittila tai Juuliska Lehtinen kirjoittavat pää- tai hartauskirjoituksessa, johtuu Räisäsen agendasta. Kirjoittaja on kyllä tässä kohdin harpponut maailmaa aika suurin ja sattumanvaraisin askelin.

Torjuttavien asioiden listan ytimeen kuuluu sellainen eksegeettinen tutkimus, joka tarkastelee Raamattua osana oman kirjoitusaikansa (uskonnollista) kirjallisuutta ja uskonnonhistoriaa. Tästä nimitäin seuraa Juntusen mukaan se, että Raamatusta näyttää katoavan juoni, teho ja merkitys.  Yksittäisten tekstien redaktiohistorian, lähteiden ja yksityiskohtien suunnattomaan määrään häviää varsinainen sanoma. Juntunen toisaalta myöntää, että tarvitsemme laadukasta eksegeettistä tutkimusta, mutta kuitenkin haluaa päästä eroon tuloksista, joiden myötä Raamatun ”asia” katoaa.

Juntusen ratkaisu

Sammeli Juntusen käsityksen mukaan Raamatun tekstien sisällöllistä moneutta koskevaan ongelmaan löytyy ratkaisu kahdella keskeisellä välineellä. Ensinnäkin tulee korostaa kanonista lopputekstiä ja pitäytyä kirjoittajan perusintentioon, jonka avulla voi kuulla selkeämmin Jumalan tauatalla olevan äänen. Tätä Juntunen nimittää kanoniseksi narratiiviseksi analyysiksi, joka keskittyy tekstin sisällä (within the text) ja analysoi ”tekstin maailmaa”. Kanonisella tasolla on nähtävissä riittävän koherentti ja historiallisesti ”riittävän tosi” kertomus. Yksittäisten Raamatun tekstien kirjoittajien takaa kuuluu siis toinen kertojaääni, Jumala, joka on Raamatun varsinainen puhuttelija.

Raamatun kaanon on Juntusen mukaan (Timo Veijolaan tukeutuen) syntynyt uskonnollisen yhteisön sisäisenä uskontajuna eli kanonisena tietoisuutena. Kaanon ei sen mukaan ole valtapoliittinen päätös vaan Jumalan johdatus.

Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä vaan Raamatun tekstit täytyy käytännössä alistaa kirkon varhaiselle dogmalle, joka ilmenee erityisesti kolmessa ekumeenisessa uskontunnustuksessa. Tämä siksi, että ”on myönnettävä, että pelkästä Raamatusta ei mitenkään itsestään selvästi päädytä sellaiseen normatiiviseen kolminaisuus- ja kaksiluonto-oppiin, jota Luther ja muu aito kirkko ovat 400-luvulta asti käyttäneet raamatuntulkinnassa.” (s. 253)

Tämäkään ei kuitenkaan riitä, vaan lisäksi tarvitaan Juntusen mielestä episkopaalinen ohjaus, jolla narratiivisesti tulkittu kaanon ja dogma saadaan sopusointuun. Sola scriptura saa siis kyytiä, koska itse asiassa kyse on ”protestanttisissa yliopistoissa synnytetty utopia, joka palvelee eksegeettien valtapyrkimyksiä” (s. 258). Upsista!

Ongelmat

Sammeli Juntusen rakentama raamattuteologinen malli on kiistanalainen useassa kohdassa. Tuon esiin vain muutaman keskeisen. Ensimmäisenä on kuvaus kaanonin synnystä. Ajatus kaanonin synnystä uskonyhteisön uskonnollisen tietoisuuden ohjaaman prosessina on kaunis teoria, mutta sen perustelu on heiveröinen. VT:n kanonisoituminen asteittain tai kanonisoitumisen tutkiminen Qumranissa osoittavat, että kanonisoituminen on ollut pitkä ja monisäikeinen prosessi – myös yksittäisten kirjojen tekstien osalta mitä Juntunen ei tarkastele lainkaan. Kirkko voi uskoa, että se on Jumalan ohjaama tapahtumasarja, mutta tämän todistaminen on eri asia. Juntunen sanoo tämän itsekin: ”Vaaditaan myös oletus Raamatun kaanonista ja siinä olevasta punaisesta langasta, jonka avulla Raamatun keskeiset asiat voidaan erottaa kehällisistä asioista.” (s. 181) Silloin kun kanonisoitumisprosessi puhuu vastoin Juntusen teoriaa, on kyse ”lillukanvarsista”, joilla ei ole oikeasti merkitystä. (s. 192)  Kysymys on kuitenkin siitä, että suurilla kirkoilla on erilaiset kaanonit VT:n apokryfien osalta. Juntunen jättää lisäksi käsittelemättä mm. kysymyksen kanonisesta tekstistä. Esimerkiksi kreikankielinen Jeremian kirjan teksti on noin 1/8 lyhyempi kuin heprealainen teksti. Kumpi on luterilaisille kanonisoitu teksti? Lillukanvarsi?

Vielä enemmän avoimeksi jää kysymys Raamatun ja Jumalan sana –ilmauksen suhteesta. Tähän ei oikeastaan edes paneuduta vaan todetaan varsin nopeasti, että emme pysty ”osoittamaan tai perustelemaan, miksi Raamattu on Jumalan sanaa.” (s. 180) Onko siis kirjan teoriassa kysymys uskon ratkaisusta?

Metsästäessään amerikkalaisia raamattuteologian malleja Juntunen on mennyt merta edemmäs kalaan, mutta tehnyt kotiläksynsä erityisesti kontekstuaalisen teologian osalta huonosti. Arjen teologia. Johdatus kontekstuaaliseen raamatuntulkintaan (Kirjapaja 2002) olisi tarjonnut tarpeellisen lisäapparaatiston Raamatun käyttöön nykykontekstissa.

Ongelmallinen asiarypäs liittyy myös kysymykseen raamatuntutkimuksen menetelmistä. Sammeli Juntusen markkinoima ”tekstimaailman” tai tekstin sisään (within the text) keskittyvän tutkimuksen merkitys on tarpeen, mutta se yksinään ei riitä tekstien asianmukaiseen ja monipuoliseen analyysiin.

Myös kirjan lopussa mukaan tuleva episkopaatin vallan korostaminen on yllättävä veto. Sen sijaan, että kirkon ääni olisi kollektiivi tai yhdistelmä piispojen, pappien ja seurakuntien ääntä tulisi kaiken ylle korostaa piispojen valtaa (apostolista traditiota).

Jos yhteen kirjaan haluaa saada mahtumaan analyysin Heikki Räisäsen merkityksesta, kaanon-keskustelusta, uusista teorioista (puheakti-teoria, kaksoistoimijadiskurssi), Raamatun ja dogman suhteesta, piispallisen seurannan asemasta ja vielä tarjoaa case-tarkasteluna neitseestäsyntymis kysymyksen niin yrittää kovin paljon. Nyt ei tule oikein mikään valmiiksi, mutta kysymyksenasetteluita sataa ropisee koko ajan.

Hyöty ja ilo

Mitä positiivista jää kriittisen arvion jälkeen jäljelle? Kokonaisuus on energinen ja suurella sydämelle kirjoitettu. Positiivinen anti keskittyy enemmän ilmaistuihin tarpeisiin ja näkökulmiin kuin löydettyihin ratkaisuihin. Akateemista eksegeettistä tutkimusta ei voi rajata Juntusen esittämällä tavalla vaan tutkimuksen on voitava tuoda esiin asioita omalta agendalta. Tämän lisäksi on kuitenkin syytä kuulla myös käyttäjän tarpeet kirkossa. Eksegeettinen tutkimus Suomessa ei ole panostanut viime vuosina merkittävästi raamatuntulkintaan ja tutkimuksen soveltamisen kysymyksiin. Räisäsen ja Veijolan lisäksi pelikentällä ei ole ollut tungosta.

Juntusen kirja nostaa esiin tarpeen selkeyttää raamattukeskustelun yhteydessä edelleen käsitteitä ”Jumalan sana” ja ”Jumalan puhe”. Pyhän puhuttelu, Jumalan puhe ja Jumalan sanoma ovat läpi Raamatun kulkevia teemoja. Paluuta vanhaan fundamentalistiseen inspiraatio-ajatteluun ei ole, mutta Raamattu on edelleen keskeinen uskonyhteisön pyhien kirjojen kokoelma, jota luetaan ja tulkitaan. Pyhä puhuttelee edelleen, mutta tarvitsemme yhteisöllisiä ja notkeampia jäsennyksiä. Itse en liputa paluuta dogman ja episkopaatin yksinvaltaan vaan pikemminkin yhteisöllisen ja kontekstuaalisen prosessin puolesta.

Lopussa case-tapauksena pohdittu kysymys neitseellisestä syntymästä osoittaa myös tarpeen selventää uskonnollisen kielen ja metaforan merkitystä. Juntuselle ilmaus ”Jumalan poika” on metafora eikä sen tähden myöskään ”Jumalalla ole kiveksiä” (s. 289). Toki näin kannattaa ajatella, mutta jos ”Jumalan poika” ja mahdolliset kivekset ovat metaforia, niin miksi neitseellinen syntymä ei ole metafora. [Kyllä se on: eivät LK ja Mt kirjoittajat tienneet mitään Marian tai muiden naisten munasolusta. Lause ”syntyi neitsyt Mariasta” joutuu naturalismin raatelemaksi, jos siitä ryhdytään tekemään osaa faktaluettelosta. Jatkan tästä teemasta myöhemmin lisää omana kirjoituksena.]

Eksegetiikka ei ole Suomessa järin usein ottanut työlistalle konstruktiivisen teologian näkökulmia tai edes näiden mahdollisuuksien analysoimista. Yhden tien eteenpäin tarjoaa kontekstuaalinen teologia ja raamatuntulkinnan konkretisoiminen ajassa ja paikassa.

En siis osta Juntusen kokonaishahmotelmaa, mutta kirja on saanut monta kysymyksenasettelua päässäni liikkeelle. Se on enemmän kuin kirjojen yhteydessä yleensä tapahtuu.

Kari Latvus

* [Peltonen on muuten kirjoitettu pari kertaa muodossa Peltola]

Mainokset

Written by latvus

26.3.2010 klo 10.02

6 vastausta

Subscribe to comments with RSS.

  1. Kari Latvuksen kritiikki ei mielestäni ole kovin hyvä. Ensinnäkin hän aloittaa ad hominem -tyyppisillä heitoilla, joilla minusta yritetään heti aluksi luoda vähemmän vakavasti oettava kuumakalle. Olen kuulemma tutkinut ei-mitään-Lutherin-teologiassa ja minulla on jämptit periaatteet ja jyrkät mutkat. Samaa linjaa on se, että olen ristiretkellä ja minulla on uskonveljenä amerikkalainen Kevin Vanhoozer.

    Sitten Latvus käsittelee sitä, että analyysini nykytilanteesta on puutteellinen. Siinä hän on aivan varmasti oikeassa. Mutta ehkä olen onnistunut löytämään jonkin kehityskulun.

    Myönnän muuten kirjani sivuilla 247-252, että myös suomalaisessa systemaattisessa teologiassa on paljon vikaa.

    ”Pahisten” ja ”luottotyyppien” listat Latvuksen kritiikissä ovat hyvin lapsellisia, minkä osoittaa esim. se, että Jumala on hänen mukaansa luottotyyppieni joukossa. Minä olen kirjassani käyttänyt joittenkin ajattelijoiden joitain ajatuksia syystä ja kriittisesti. Toisia ja heidän ajatuksiaan olen kritisoinut, ja perustellen. Jos tein sen väärin, osoita, Kari. Tuollainen heittely ei vie mihinkään!

    Se, että toin esiin teismi -keskustelun, on myös ihan jotain muuta kuin sitä lapsellisuutta, jolla yrität minua vähätellä.

    Eräs Latvuksen kritiikin selvä virhe on se, että yritän ”torjua” sellaisen ratkaisun, jossa Raamatun tekstejä luetaan oman aikansa kontekstissa. Tai ”päästä eroon” sellaisesta. En minä siihen pyri. Pyrin osoittamaan, että tuo näkökulma on Suomessa tullut liian yksipuoliseksi eikä ”within the text” näkökulmaa ole riittävästi tunnustettu vakavasti otettavassa Raamattu-näkemyksessä.

    Latvus heittää ”Upsista!” kommentin siihen, että meillä vaikuttanut versio sola scriptura -prinsiipistä olisi länsimaiden yliopistoissa synnytetty valtapoliittinen illusio. Ei siinä mitään upsimista ole. Reformaattorit tosiaan keksivät termin, mutta eivät käyttäneet sitä lainkaan sellaisessa merkityksessä, mitä suomalaiset eksegeetit ovat käyttäneet. Ei tämä minun keksintöni ole.

    Latvus väheksyy sitä, että minä en anna riittäviä perusteluja sille, että Raamattu on kirkossa ihmisten sanojen lisäksi myös Jumalan sanaa. Että kyseessä olisi uskon ratkaisu. Väittääkö hän tosiaan, että siinä olisi jotain pahaa, kun kirkossa on tehty uskoon perustuvia ratkaisuja. Uskon varassahan koko Raamattu on kirjoitettu. Olisiko kirkon pitänyt käydä kysymässä joltain dosentilta, että saammeko pitää Raamattua Jumalan sanana?

    Sitä paitsi annan tuolle ratkaisulle perustelun: Lex orandi est lex credendi. Opin eli uskon on mentävä siten kuin yhteinen rukous eli jumalanpalvelus menee. Jumalanpalveluksessa Raamattu tunnustetaan Jumalan sanaksi, rukouksen hengessä. Kun ortodoksit tekevät liturgiassaan näin, se on Suomessa hienoa, kun luterilainen yrittää tehdä samaa, se on osoitus ”jämpteistä periaatteista ja jyrkistä mutkista”. Tosi kliffaa!

    Siinä Latvus on oikeassa, että kirjassani on tosi monta aihetta. Hänen mielestään ”mitään ei tule valmiiksi”. Ei tulekaan. Jatkakaa te muut. Mutta paljon perusteellisemmin kuin tässä kritiikissä.

    Sitten tuosta Kristuksen neitseellisestä syntymästä. Että se olisi metafora. Höpö, höpö. Kyllä Matteus ja Luukas tiesivät ihan vailla mitään hapuilua ja metaforisuutta, että mikä on koskematon neitsyt. Ei siihen tarvita tietoa naisen munasoluista, jos pitää ihmeenä sitä, että koskematon neitsyt tulee raskaaksi. Miksi Maria olisi itse ihmetellyt enkelin väitettä? Kyllä hän tiesi, miten lapsia normaalisti syntyy. Tässä Kari Latvuksen väite on hyvin köykäinen.

    Puhe Jeesuksesta Poikana ja Jumalasta Isänä on paljon metaforisempi. Isillä on yleensä kivekset tai on joskus ollut.

    Outoa, että tuo kives-juttu on nostettu koko arvostelun otsikoksi. Epäilen, että kyseessä on jälleen halpahintainen yritys tehdä minusta pelle.

    Kaipaisin syvällisempää otetta. Mutta kiitos silti arvioista.

    Sammeli Juntunen

    8.4.2010 at 15.28

  2. Kiitos Sammeli rehdistä vastauksesta. Oman teoksen kriittiseen arviointiin vastaaminen ei ole yksinkertainen ja helppo asia.

    Ensin tyylistä ja kevennyksistäni: niiden käyttäminen on aina kaksiteräinen puukko, ja asiatekstissä niiden kärjen suuntaaminen on erityisen vaativaa. Niiden tarkoitus ei ole kuitenkaan halveerata , saati tehdä kirjoittajasta ”pelle” vaan osoittaa tyylilajia, jolla tartut tehtävään.
    Nichts-tulkintasi menee metsään: tunnen hitusen Lutherin ristinteologiaa ja tiedän, mikä arvo on ei-millään. Luet siis mukaan tulkinnan, joka ei ollut minun. Luulin, että olet itse valinnut väitöksesi otsakkeeseen sanaleikin.

    Myös kepeä osuus tekstissäni kertoo asiasta, ei asiattomuudesta.

    Kaksi huonosti harkittua ilmaisua mahtui mukaan: ristiretki ja amerikkalainen uskonveli. Ne yrittivät kertoa vakaumuksesi suuruudesta ja ajattelun liitosta Vanhoozerin kanssa, mutta viesti ei näytä toimivan.

    Mutta tämä ei ole analyysini kannalta keskeistä. Ydinkysymys on se, että keskeisenä elementtinä kirjassa on kaksoistoimijadiskurssi, joka rakentuu kanoniselle tekstien tulkinnalla. Tästä ytimestä tulee kivijalka, jonka varaan muu rakentuu. Ja samalla tämä on ongelmallisin osa teosta. Kaanonin syntyhistoria ja yksittäisten Raamatun tekstien tutkimus eivät vain anna riittävää tukea kirjassa esitellyille jäsennyksille.

    Tästä on vielä syytä jatkaa.

    latvus

    11.4.2010 at 0.05

  3. Latvus kirjoitti:

    ”Kaanonin syntyhistoria ja yksittäisten Raamatun tekstien tutkimus eivät vain anna riittävää tukea kirjassa esitellyille jäsennyksille.”

    Millainen kaanonin syntyhistorian pitäisi olla, ja mitä yksittäisten Raamatun tekstien tutkimusten kautta löytää, jotta voitaisiin mielestäsi tarkastella Raamattua kokonaisuutena yksittäisten kirjojen kokoelman sijasta?

    Toisin sanoen – millainen kädenjälki Pyhältä Hengeltä olisi pitänyt jäädä, jotta voitaisiin mielestäsi puhua Pyhän Hengen johdatuksessa oikeasti tapahtuneesta Raamatun kasaantumisesta?

    kysymys

    12.4.2010 at 1.05

  4. Nimimerkki Kysymys: on kovin spekulatiivinen maasto, jos lähdetään pohtimaan tai toivomaan millainen Jumalan kädenjälki pitäisi olla. Siihen minulla ei ole vastausta – tuskin kenelläkään.

    Teesini Juntusen kirjan yhteydessä kohdistuu oikeastaan vastakkaiseen suuntaan. Juntunen nimittäin kirjoittaa kaanonista sen kaltaisena uskovien yhteisön prosessina, että itse Raamatun tekstit eivät tue tätä. Yritän havainnollistaa tekstien moninaista syntyhistoriaa Dosentin ikkunan raamattusarjassa kunhan joskus pääsen VT:n tekstihistorian yksityiskohtiin.

    latvus

    12.4.2010 at 23.36

  5. Hei,

    Tässä olisi yksi lisäperspektiivi Juntusen kirjaan:
    http://eksegeesi.blogspot.com/2010/05/kuukauden-kirja-kirkon.html.

    Marko

    22.3.2011 at 10.22

  6. Kiitos Marko linkistä.

    Kari

    latvus

    22.3.2011 at 11.29


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: