Latvus

Kari Latvuksen blogi kirkosta ja yhteiskunnasta

Archive for the ‘uskontunnustus’ Category

Kädenojennus ja kaapin paikka

leave a comment »


Keväällä 2012 vanhoillislestadiolaisuus on ollut usein eri tahojen tarkastelun kohteena. Eri lehdet, TV ja internetin keskustelupalstat ovat sisältäneet poikkeuksellisen paljon analyysejä vanhoillislestadiolaisuuden seurakuntakäsityksestä, kasteopista, naisten asemasta, hoitokokouksista ja jopa lapsiin kohdistuneista rikoksista. Monien mielestä liike on jo pitkään kulkenut tietä, joka saattaa jopa johtaa pois luterilaisen kirkon piiristä omaksi uskonnolliseksi yhteisöksi. Monet ovat tässä tilanteessa ihmetelleet piispojen vaitonaista ja kaiken hyväksyvää linjaa; myös allekirjoittanut pohti tätä  toukokuussa Kirkonkellarin pääkirjoituksessa  ”Piispojen hyväuskoinen vaikeneminen” (4/2012 ).

Lopella vietettiin Suviseuroja kesäkuun lopussa. Monilta osin tapahtuma noudatti vanhoja latuja. Johtopaikoille naisilla ei ollut edelleenkään asiaa. Jos tämä on mittari vanhalle linjalle, niin mitään muutosta ei ole näkyvissä.

On kuitenkin kaksi seikkaa, jotka kertovat muutoksen tuulista. Ensimmäinen on radion horisonttiohjelma, jossa mukana olivat teologi Ruut Hurtig, tutkija Tuomas Palola ja tiedottaja Rebekka Naatus (toimittajat Simo Alastalo ja Jan Ahonen). Siinä keskusteltiin avoimesti ja oikeilla nimillä asioista, jotka ovat keskeisiä ja tärkeitä. Tällainen liikkeen sisäisen keskustelun käyminen suorassa lähetyksessä on hatunnoston arvoinen asia. Lähetys on tarjolla jonkin aikaa Yle Areenassa. Tässä linkki ohjelmaan.

Toinen seikka on kolmen piispan, Matti Revon, Tapio Luoman ja Irja Askolan juhlilla käyttämät puheenvuorot. Kaikissa niissä etsittiin aivan uutta lähestymistapaa liikkeen ja luterilaisen kirkon suhteisiin. Erityisesti Matti Revon laaja avajaispuhe on tiukka ja suorasanainen läksytys kirkon opista poikenneelle liikkeelle.

Piispojen puheet ovat yhtä aikaa selvä linjanmuutos: niissä osoitetaan liikkeelle kutsu uuteen yhteistyöhön ja samalla näytetään kaapin paikkaa. Se, joka haluaa näkee niissä lämpimän kädenojennuksen, ei nyrkin lyömistä saarnastuolin kaiteeseen.  Piispojen puheissa on kuultavissa enemmän toivetta yhteistyöstä, mutta kyllä mukana on myös muistutus kirkon rajoista.

Written by latvus

5.7.2012 at 23.56

Synodaalien satoa: Espoossa futista kirkossa, Lapualla professori vääntää ruuvia kireämmälle

with 2 comments

(voit antaa palautetta klikkaamalla tähtiä, kiitos)

1. Synodaalit

Synodaalikokouksissa pidettiin syyskuun viimeisellä viikolla merkittävä määrä korkeatasoisia esitelmiä, pohdittiin keskeisiä uskoon, kirkkoon ja papin virkaan liittyviä kysymyksiä. Puhetta oli paljon, mutta myös toinen toisensa kohtaamista. Tampereen hiippakunnan synodaalikokous teki uraa-uurtavaa työtä toteuttamalla kokouksen varsin pitkälti alhaalta ylös nousevan prosessioppimisen ja tasavertaisen jakamisen kautta. Pitkien esitelmien sijaan tekijöiksi haettiin osallistujia. Tampereen mallin toteutusta kannattaisi analysoida vähän julkisemminkin, sillä se voisi tarjota paljon opittavaa.

Espoossa puolestaan toteutettiin yksi viikon yllättävimmistä ohjelmanumeroista, kun piispa Mikko Heikka otti mittaa sisäfutiksen rangaistuslaukauskisassa kollegojensa Thomas Shivuten (Namibia) ja Brian Smith (Skotlanti) kanssa Tapiolan kirkon keskikäytävällä.

2. Miikka Ruokasen esitelmä Lapualla

Ilmeisesti julkisuudessa eniten huomiota on kerännyt Lapualla professori ja pastori Miikka Ruokasen esitelmä. Sen saamaa vastakaikua kuulijoissa kuvattiin sanoilla: ”ihastus ja tyrmistys”. Esitelmän runkona ollut teksti on luettavissa Ruokasen kotisivulla ja esitelmän keskeiset kohdat löytyvät myös Lapuan hiippakunnan sivuilta.

Ruokanen näkee Suomen ev-lut kirkon olevan vaarassa kulkea kohtia vapaamielistä uskontulkintaa, mikä ilmenee erityisesti kahdessa asiassa. Yhtäältä Raamatun ja uskontunnustuksen ajatuksia halutaan ymmärtää muutoinkin kuin vain kirjaimellisina lauseina ja toiseksi homoparien siunaaminen johtaa kirkon kaltevalle pinnalle, jossa häämöttävät mitä oudoimmat vaarat kuten ”lukumääräneutraali avioliitto”.

 En ota kantaa tässä yhteydessä tarkemmin kysymykseen spekulatiiviseen pelotteluun perhesuhteiden mielikuvituksellisilla skenaarioilla, koska ne eivät ole käsitykseni mukaan millään muotoa realistisia keskustelukohteita, eikä niitä voi verrata asialliseen kysymykseen homoparien aseman selkeyttämiseen kirkossa.

Sen sijaan Ruokasen vaatimus kirjaimellisen uskon puolesta kaipaa pari reunahuomautusta. ”Realistisen ontologian” nimissä Ruokanen vaatii ja vetoaa pitäytymään ehdottoman kirjaimellisessa uskontunnustuksen ja (ilmeisesti myös) Raamatun tulkinnassa. Keskeisiä uskonlauseita ei saa ymmärtää (lainkaan?) metaforisena kielenä vaan asiat on otettava kirjaimellisesti. Esimerkit ”liberaalista” ja ei-kirjaimellisestä tulkinnasta ovat John Spong, James Pike, Kari Syreeni ja Outi Lehtipuu. Kaksi viimeistä ovat päässeet kauhugalleriaan synodaalikirjassa olleiden artikkeleidensa johdosta. Lehtipuu esitellään ”nominalistisen ontologian” edustajana. Tätä vastustaakseen Ruokanen vaatii, että ”kristinuskon väitteet ovat tosia totuuden kaikilla eri tasoilla”.

Mihin Ruokasen viitoittama uskonlauseiden tulkinta sitten vie? Seuraavassa muutama jälkikommentti kysymykseen.

Lauseet ”astui alas tuonelaan (helvettiin)” tai ”astui ylös taivaisiin” ei saa Ruokasen mielestä viitata metaforiseen tilaan vaan kirjaimellisesti tuonelaa on haettava alhaalta maan sisästä. Mutta kuinka alas pitää mennä, että ollaan riittävän ei-metaforisia? Onko vielä alemmas menemisen uskominen vielä oikeampaa ja mitä itse asiassa ”alas astuminen tällöin merkitsee”? Entä miten ylös (avaruuteen) Kristus nousi? Kymmenen senttiä ei taida riittää vaan on puhuttava metreistä, ehkä peräti kilometreistä. Nämä esimerkit eivät ole pilkkaa metaforisen ja konkreettisen kielen rajoista vaan pelkästään asian havainnollistamista. Sitä paitsi jos uskontunnustuksen mukaan Apostolien tekoja seuraten Jeesus nousee ylös (Ap.t. 1), niin Matteuksen evankeliumin (Matt. 28:18-20) viesti on se, että Kristus on salatulla tavalla läsnä meidän kanssamme – eikä siis mennnytkään minnekään.

Onko uskon kielen ymmärtäminen kristillisen uskon kannalta aina ei-metaforiseksi ja kirjaimelliseksi parempaa, oikeampaa ja aidompaa? Ruokasen mielestä se merkitsee isien uskon puolustamista, kristillisen uskon väljähdyttävän liberaalin linjan valintaa ja johtaa kirkon rappioon. Vaihtoehdot ovat siis Ruokasen mielestä kääntyminen konservatiiviseen ja aiempaa kirjaimellisempaan tulkintaan tai hyväksyä liberaali rappio.

Haluaisin nähdä kirkon todellisuuden laajemmin kuin vain tällä yhdellä janalla. Espoon synodaalikokouksessa professori Kirsi Tirri toi esiin spiritualiteettiälyn, spiritualiteetin nousevan trendin ja tarpeen etsiä sellaisia spiritualiteetin malleja, jotka tukevat yksilön persoonallista ja hengellistä kasvua. Tällöin usko Jumalaan saa säilyttää mysteerinsä, eikä sitä selitetä rationaalisesti puhki. Tällöin vältetään hedelmätön jako kirjaimelliseen uskoon, joka johtaa päättömyyden uskomisen tarpeeseen tai uskonihmeen latistavaan järkiuskoon, jossa Jumalalla ei ole enää tilaa.

Metaforisen, konkreettisen ja mysteerille tilanantavan uskonkielen ja sitä tukevan spiritualiteetin tie näyttää dynaamisemmalta ja tasapainoisemmalta kuin Ruokasen populistiselta tuoksahtava tiukka jako kahteen.

Jumalan kivekset eli kilpailu kirjaimellisesta uskomisesta

with 13 comments

 

Arkkipiispanvaalissa syntyi erikoinen ilmiö vaalin toisella kierroksella. Ehkä lähtölaukaus oli television Voimala-ohjelmassa, jossa Miikka Ruokasen ja Kari Mäkisen välille oli selvä ero suhtautumisessa uskontunnustuksen lauseeseen ”syntyi neitsyt Mariasta”.  Ruokanen esiintyi ponnekkaasti ja vailla epäilyksen häivää alleviivasi sitä, että hän uskoo kirjaimellisesti. Mäkinen halusi paljon pidempään selittää, mitä tällä lauseella ilmaisee ja mistä siinä on kysymys. Ilmiö oli valmis. Tämän jälkeen Mäkisen uskoa epäiltiin. Ilmeisesti joidenkin mielestä hänen olisi pitänyt pelkästään sanoa: ”uskon kirjaimellisesti”. Tai vielä parempi olisi ollut: ”Uskon vielä kirjaimellisemmin”.

Arkkipiispanvaalin jälkeen asian nosti esille Suvi Puhakan (KD) Kotimaa24 blogi, jossa hän ilmaisi tuohtumuksen Terho Pursiaisen (Vihr.) ajatukselle, että neitseellinen syntymä ei ole historiallinen tapahtuma, jota tulisikaan ymmärtää kirjaimellisesti. Kotimaa24 kommentoijat vakuuttivat kilpaa uskovansa neitseelliseen syntymään toinen toistaan kirjaimellisemmin. (Detaljeista katso aiempi kirjoitukseni)

Samaa kysymystä jatkoi puolestaan Sammeli Juntusen kirja Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Juntusen mielestä neitseellinen syntymä ei missään tapauksessa ole metafora (kielikuva) vaan jotakin faktista ja todellista. Ilmaus ”Jumalan poika” on Juntuselle metafora, mutta ”syntyi neitsyt Mariasta” on jotakin muuta, ei-metaforista. Siis ilmeisesti jotakin, joka voitaisiin rinnastaa lauseisiin ”asui Nasaretissa”, ”kuoli Pontius Pilatuksen aikana”. Juntusen mukaan Jeesus voi olla ”Jumalan poika” ilman, että ”Jumalalla on kivekset”.

* * * * *

 

Antiikin aikana käsitys naisen osuudesta lapsen alkutaipaleella oli varsin hämärä. Kaikille oli selvää, että miehen siemen oli ratkaiseva ja ilman sitä elämää ei ollut. Nainen sen sijaan miellettiin lähinnä astiaksi, jossa miehen siemen kasvoi. Siksi myös lapsettomuus oli naisen vika, jos mieheltä kerran tuli siemeniä.

Jeesuksen syntymä neitseestä on mainittu UT:n teksteissä kahdesti: Luukas 1:26-38 ja Matteus 1:18-24. Kumpikin kertomus sanoo Marian tulleen raskaaksi Hengen vaikutuksesta. Kumpikaan evankeliumi ei enää sanallakaan viittaa lapsuuskertomukseen tai perustele sillä esimerkiksi ihmisyyttä tai jumalallisuutta. Vastaavia kertomuksia antiikin suurmiesten lapsuudesta tunnetaan lukuisia ja niissä kertomuksissa kuvaukset jumalallisesta alkuperästä ymmärretään viittaukseksi tulevasta tärkeästä tehtävästä. Luukkaan ja Matteuksen evankeliumit on kirjoitettu noin 80-100 jKr.

Varhaisemmat UT:n tekstit viittaavat Jeesuksen olevan fyysiseltä puolelta Daavidin siemenestä (siis jonkun Daavidin suvun miehen siittämä) ja vasta ylösnousemuksessa olevan Jumalan poika (Room 1:1-4). Paavali kirjoitti 50-luvun puolivälissä.

Markuksen ja Johanneksen kielikuvat ovat taas erilaiset Jeesuksen alkuperän suhteen, mutta intentio on sama. Jeesus on Jumalan Poika.

Samaa muistuttavat myös useat Apostolien tekojen tekstit, jotka viittaavat Jeesuksen asemaan Jumalan poikana ylösnousemuksen perusteella. Yllättävä asia, koska Luukkaan evankeliumi on samasta kynästä peräisin, mutta nyt ei löydy viittauksia syntymään.

* * * * *

 

Mistä johtuu kilpailu kirjaimelliseen uskon vakuuttamisesta? Helppo vastaus voisi olla uuskonservatiivisuuden nousu, jossa Raamatun erehtymättömyyttä ei viedä äärimmilleen kuten fundamentalismissa, mutta kirjaimellisuudesta pidetään kiinni kynsin hampain silloin, kun asia mainitaan Apostolisessa uskontunnustuksessa. Uusfundamentalismin salonkikelpoisempi nimitys on ”klassisen kristinuskon” puolustus.

Olisiko jo aika ryhtyä korostamaan avoimesti ja julkisesti, että Raamatussa on monenlaisia tapoja puhua Jeesuksesta ja Jumalan evankeliumista? Aina eivät tavat mene yksi yhteen hellenistisen maailman ja sen kielipelien keskellä muotoiltuihin dogmien kanssa, mutta silti intentiot ovat liki samansuuntaisia. Tällöin huomattaisiin, että dogma oli omana aikanaan toimiva kielipeli uusplatonistisen maailman keskellä, mutta siihen hirttäytyminen myöhemmin – ja varsinkaan muiden hirttäminen siihen – ei vastaa alkuperäisiä intentioita.

PS
Kirjaimellisen uskomisen vaatimus johti katolisen uskonopin ongelmiin 1800-luvulla, kun naisen munasolun osuus kähinöissä tuli selväksi. 1854 paavi julistikin opin Marian tahrattomasta sikiämisestä, jotta Marian kantama munasolu olisi vapaa seksuaalisen halun turmiollisesta vallasta ja perisynnistä. Joka uskoo tähän, voi uskoa myös Jumalan kiveksiin. Kirjaimellisesti.

Debatti neitseestäsyntymisestä: Puhakka vs. Pursiainen

with 9 comments

 

Kotimaa24 blogiviidakossa syntyi 22.3.2010 vilkas keskustelu Suvi Puhakan postauksesta ”Kuka uskoo enää neitseestä syntymiseen”

Pappi julisti, että kristityn ei tarvitse tietää Jeesuksen alkuajoista, ja että Markuksen evankeliumi ei kerro Jeesuksen alkuajoista kenties siitä syystä, ettei evankeliumin kirjoittaja pitänyt kertomusta neitseestä syntymisestä uskottavana. Hän kysyi, kuka uskoo neitseestä syntymiseen ja totesi, ettei ”voi ottaa näin uskovaa ihmistä vakavasti”, ja että tällaiselta ihmiseltä ”puuttuu tilanteen taju täysin”. Pastori myös kuulutti, että ”sellaista paikkaa ei ole kuin tuonela.”Miten tällaista voidaan saarnata evankelisluterilaisessa messussa? Blogi kokonaisuudessaan (http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?bid=237&id=6464) 

Kirjoittaja ei sano suoraan, mutta viittaa selkeästi Huopalahden seurakunnan pastorin Terho Pursiaisen saarnaan, jonka keskeinen kohta on seuraava.

”Kohta ”syntyi neitsyt Mariasta” ei ole ainoa niin sanotun apostolisen uskontunnustuksen ongelmallinen kohta ajattelevan ihmisen näkökulmasta. Kuka enää todella uskoo siihen, että on paikka nimeltä tuonela, jonne Jeesus laskeutui? Tai että Jumala tosiaan istuu jossakin todellisuuden nurkassa tuolilla, vieressään toisella tuolilla ylösnoussut Kristus? Jos joku väittäisi uskovansa apostolisen uskontunnustuksen jokaisen rivin kirjaimellisesti todeksi, ei minun silmissäni olisi vakavasti otettava henkilö, vaikka olisi kuinka korkeassa kirkollisessa asemassa tai kuinka pitkälle oppinut yliopistomies. Jos uskontunnustus pitää käsittää luetteloksi väitteitä, joiden kirjaimellisen totuuden uskontunnustukseen yhtyjä allekirjoittaa, jokaisen rehellisen seurakuntalaisen tulee vaieta, kun käsketään lukemaan uskontunnustusta yhteen ääneen.   —

Messu on vuoropuhelua Jumalan ja seurakunnan välillä. Jumala puhuttelee seurakuntaa ja seurakunta tunnistaa tahon, joka sitä puhuttelee, Jumalan. Uskontunnustus on juhlallinen muoto, jolla seurakunta vastaa puhuttelijan tervehdykseen mainiten hänen nimensä ja tittelinsä. Uskontunnustus on oikeastaan harhaanjohtava termi. Kyseessä on uskontunnistus: usko tunnistaa Jumalan. Tunnistus on seurakunnan yhteistä suostumista Jumalan puhuteltavaksi. Siksi se on julkinen akti, ääneen esitetty yhteinen repliikki.” (Pursiaisen saarna on kokonaisuudessa osoitteessa: http://huopalahti.kirkkohelsinki.net/?deptid=10100) 

Valtaosa Kotimaa24 keskustelijoista oli yksiselitteisesti Puhakan tavoin tuohtuneita Pursiaisen pohdiskelusta  – valtaosa tosin saarnaa tietämättä. Miksi? Missä on pihvi?

Ensimmäinen kysymys on, pitääkö ja saako Raamattua lukea käyttäen normaalia järkeä ja historiantutkimuksen perusvälineitä, siis niitä, joilla kirkon papit koulutetaan yliopistossa. Jos on sitä mieltä, että Raamattua ei saa tutkia samalla tavoin kuin muita antiikin lähteitä, niin silloin jo pelkkä fundeerauksen ehdottaminen voidaan tulkita merkiksi epäuskosta. [Näin ilmeisesti osa tulkitsi oman lyhyen kommenttini, vaikka en ottanut tietoisesti kantaa puoleen tai toiseen vaan pyysin lukemaan Raamattua tarkasti ja fundeeraamaan asiaa].

Mitä siis tutkimus nostaa esiin asiassa?

UT:n tekstit käyttävät erilaisia ilmauksia puhuessaan evankeliumista/pelastuksesta/sovituksesta jne. Se, mikä on meille looginen, kokonainen ja ehyt uskonoppi on UT:n teksteissä paljon rosoisempi, paljon epäloogisempi ja ennen kaikkea monin kohdin myös katkelmallinen. Se, että Markuksen evankeliumi ei puhu mitään Jeesuksen neitseellisestä syntymästä ei estä evankeliumia puhumasta Jeesuksesta Jumalan poikana. Tai evankelistoista nuorin, Johannes, puhuu Logoksesta, joka oli ennalta olemassa ja tuli ihmiseksi – mainitsematta neitseellistä syntymää. Paavali puhuu Jeesuksesta Jumalan poikana ja viittaa silloin ylösnousemukseen, ei neitseelliseen syntymään (samoin tapahtuu Apostolien teoissa).

Kirjassa Pieni kirja Jeesuksesta Wille Riekkinen kuvaa hyvin sitä, että UT:ssa on erilaisia tapoja puhua Jeesuksen ratkaisevasta merkityksestä. Kaikki ovat vakuuttuneita Jeesuksesta, mutta käyttävät toisistaan riippumatta erilaista julistuksen kieltä. Erilaiset tavat julistaa Jeesusta ovat osa Raamattuamme.

Debatin ydin on tässä: meidän tapamme katsoa UT:n tekstejä tapahtuu niiden silmälasien läpi, jotka kirkon myöhemmin muotoutunut uskonoppi korostaa ja jotka myös erilaiset herätysliikkeet omilla painotuksillaan värjäävät. Uskonopissa sanoma Jeesuksesta on osa loogista ja harmonista kokonaisuutta, järjestelmä, jossa paloista muodostuu kokonaisuus. Silloin yhdenkin kohdan pohdinta on vaaraksi kokonaisuudelle. Toisaalta tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että varhaisina vuosisatoina kysymys neitseellisestä syntymästä ei ollut vielä pitkään Raamatun jälkeenkään keskeinen osa kristinoppia ja jos siihen viitattiin, niin sillä perusteltiin Jeesuksen ihmisyyttä, ei jumalallisuutta.

Pursiainen sanoi äänen sen, että Raamatussa on monia ääniä ja taivaaseen pääsee, vaikka ei haluaisi muodostaa kokonaisuudesta systeemiä.  Ja että kristitty voi hyväksyä, että uskonnollisen kielen olennainen piirre on käyttää erilaisia kielikuvia, jotka eivät ole matematiikkaa.

Miksi ei näinkin voisi liittyä yhteiseen uskontunnustukseen?

Written by latvus

22.3.2010 at 23.17