Tapiolan vaali tulisi ilmeisesti uusia

Tapiolan seurakunnan luottamushenkilöiden äänet kirkolliskokouksen maallikkovaalissa hylättiin. Äänestys tapahtui oikein ja tähän mennessä ei ole osoitettu pienintäkään seikkaa, joka viittaisi äänestäjien toimineen väärin. Kuitenkin vaalilautakunta hylkäsi 20.2.2012 valituksen Tapiolan seurakunnan äänten hylkäämisestä. Kysymys on kuoressa olleen sinetin puuttumisesta – siis teknisestä virheestä.

Tilanne on kiusallinen, sillä monen äänestäjän äänet jäivät nyt laskematta.

Voisiko kysymystä verrata kunnallisvaalin elektronisen äänestämisen kokeiluun joku vuosi sitten, jolloin pari kuntaa joutui uusimaan äänestyksen? Äänestys uusittiin, koska oli epäilys, että joidenkin äänet jäivät tulematta perille. Silloin oli kyse elektronisen vaalijärjestelmän virheestä. Nyt on kysymys manuaalisen vaalijärjestelmän virheestä. Nyt vaalivirkailija tekee virheen ja sen tähden 19 äänioikeutetun äänet jäävät laskematta.

Asiaa muutaman päivän mietittyäni olen taipuvainen ajattelemaan, että Tapiolassa pitää järjestää uusi äänestys ja nuo äänet on laskettava mukaan maallikkoäänien tulokseen hiippakunnassa. Jos tämä ei ole mahdollista, niin koko maallikkovaali on Espoon hiippakunnassa uusittava.

Kyse ei ole vain siitä noudatetaanko lakia tarkkaan vai ei (sinetti puuttui). Kyse on siitä, että saako virkahenkilön virheen vuoksi rankaista äänestäjiä. Minusta näin ei saa tehdä: se on demokratian vaarantamista, koska jatkossa voisi kuka tahansa käyttää tätä porsaanreikää hyväkseen, jos haluaisi jättää jonkin ryhmän äänet äänestyksen ulkopuolelle.

Mainokset

Onko kirkkoon syntymässä kaksi hengellistä puoluetta – vai kolme?

Vaalijärjestelmä ja -tapa

Kirkolliskokousvaalien vanha vaalikulttuuri on muutoksen kourissa. Perinteisesti vaaleissa on äänestetty tuttuja ja tunnettuja vaikuttajia ja unohdettu, että kyse ei kuitenkaan ole henkilövaalista. Henkilövaalissa katsotaan vain kuka saa eniten ääniä ja näin saadaan lista valituista edustajista.

Kirkolliskokouksen vaalissa on kuitenkin käytössä suhteellinen vaalitapa. Se tarkoittaa, että annettu ääni menee valitsijayhdistykselle, jonka äänet lasketaan yhteen.  Sen jälkeen ääniä saaneet saavat äänimääränsä mukaisessa järjestyksessä suhdeluvun: ensimmäinen listalla  saa suhdeluvun joka vastaa listan saamien kaikkien äänien määrää, toiseksi tullut puolet äänimäärän luvusta jne. Suhteellinen äänestysjärjestelmä merkitsee, että olennaista on se, mille ryhmälle ääni annetaan.

 

Uudet verkostot

FB-keskustelussa Terhi Paananen totesi että, Muutoksen tekijät –ryhmä (www.kirkkovoimuuttua.fi  ) on itse asiassa jo nyt  koonnut ainekset sille, että siitä voi syntyä kirkollinen puolue. Media ei kuitenkaan tähän ole tarttunut millään muotoa. Tutkijan journalismin iloksi tarjoan pienen pohdinnan nykytilanteen mahdollisuuksista.

Muutoksen tekijät  -ryhmää kuvaa sana ”uudistusmielinen”. Mukana olevat ryhmät ovat valmiit ajamaan seurakuntien rakennemuutosta paikallisen seurakuntatyön voimistamiseksi ja asettuvat diakonaattiuudistuksen taakse. Esiin nousee myös selkeän kielteinen kanta sukupuoleen kohdistuvalle syrjinnälle ja toive, että naisten ja homoparien asemasta kirkossa on kärkevimmät puheenvuorot jo käytetty. Ryhmiä on seitsemästä hiippakunnasta yhteensä kaksitoista. Uutta on se, että pappislistat ja maallikkolistat ovat kiinteässä yhteistyössä monessa hiippakunnassa.

Samoissa vaaleissa on näkyvissä toinenkin laaja yhteenliittymä: kansankirkon puolustajat (http://www.kansankirkonrakentajat.fi/). Mukana on ryhmiä neljästä hiippakunnasta. Äänenpainot vaihtelevat ohjelmassa, eikä eri ryhmien asemaa ole ihan helppoa määritellä. Kysymys on pappislistoista, jotka sanovat edustavansa ”kirkon keskitietä” – siis olematta vanhoillisia tai vapamielisiä (tällaisia vertailuryhmiä ei kuitenkaan nimetä).  Ohjelma on kuitenkin niin ympäripyöreä, että sen voisivat varmaan allekirjoittaa Suomessa liki kaikki – ehkä joitakin konservatiivisimpia lukuun ottamatta. Linja on siis varovaista keskitiekirkollisuutta.

Jos kaikista ehdolla olevista ryhmistä otetaan pois kaksi yllämainittua keskittymää, niin mitä jää jäljelle? Osa ryhmittymistä voisi varmaan helposti liittyä mainittuihin isompiin liittoihin, osa ei. Näiden jäljelle jääneiden joukossa saattaa olla niitäkin, jotka haluavat menneitten vuosien tyyliin vielä puolustaa jonkin rovastikunnnan tai maakunnan asemaa ja varmistaa yksi oman alueen ääni kirkon parlamenttiin. Toisaalta ainakin Espoon hiippakunnan viidesläiset ovat muodostaneet oman ryhmittymänsä  (papit) ja maallikoissa on eri herätysliikkeitten (viidesläiset ja lestadiolaiset) ryhmä löytänyt toisensa. Onko odotettavissa, että aikaa myöden syntyy vielä kolmas voimaryhmä, johon kokoontuu erityisesti herätysliikkeitten ihmisiä? Perinteinen raamatuntulkinta ja virkakäsitys ja kysymys homopareista saattaa yhdistää näitä ryhmiä

Koossa saattaa siis olla ainekset kolmesta kirkon linjasta: uudistushenkiset, keskitietä etsivät ja perinteitä vaalivat (viimeksi mainittu ei ole yhtenäinen herätysliike vaan sisältää viidesläisiä, lestadiolaisia jne). Eroja siis löytyy, mutta radikaalit puuttuvat kummaltakin laidalta.

Vastaavan analyysin Helsingin hiippakunnan ryhmistä on tehnyt Kirkko ja Kaupunki lehdessä päätoimittaja Seppo Simola (5/8.2.2012). Simolan yleensä tarkkaan näkökenttään vain ei ole tarttunut valtakunnallisen kehityslinjan uusia vaiheita.

* * *

Jos kirkkoon syntyisi löyhempiä tai kiinteämpiä ryhmiä kirkolliskokousta silmällä pitäen, olisi luultavaa, että ainakin kaksi seikkaa tulisi esiin.

Ensinnäkin vaaleihin liittyvä ohjelmatyö saatettaisiin saada ad hoc –puuhastelusta asialliselle tasolle. Kuka oikeasti saa laadittua miniaikataulussa vaalista toiseen aikaan laadukkaita ja pitkälle tähtääviä ohjelmia? Nykyisellään sekä ryhmien nimet että ohjelmat ovat enemmän kuurupiiloleikkiä kuin asiallista viestintää.

Toiseksi päämäärätietoisuus kirkon hengellisten asioiden ja kirkon rakenteiden hoidossa saattaisi siirtyä myös seurakuntavaaleihin. Paikallisesti olisi mahdollista nojata tiettyyn hengelliseen perusnäkemykseen ja sen johdonmukaiseen toteuttamiseen seurakuntahallinnossa. Seurakuntavaaleissa ohjelmattomuus on vielä suurempi ongelma ja poliittiset puolueet pääsevat sen vuoksi tekemään usein kirkon vaaleista kunnallispolitiikan harjoituskaukalon.

 

* * *

Kirkolliskokouksen ryhmittymiä en muuten halua samastaa puolueisiin tai poliittisiin puolueisiin. Enkä myöskään toivo poliittisten puolueitten rynnivän kirkolliskokoukseen. En ainakaan pysty näkemään millä tavoin puoluepoliittinen agenda auttaisi kirkon keskeisten asioiden päätöksenteossa.

Kuka voitti? Dosentin ikkunan vaalianalyysi

Presidentinvaalien tulos oli erittäin selvä. Kuuden vuoden mittainen Sauli-noste kantoi presidentiksi asti. Vaikka en Sauli Niinistöä kannattanut, niin monessa mielessä voi odottaa, että asiat ovat selkeissä, järkevissä ja vastuuntuntoisissa käsissä. Tulos on kansallisesti varmaan myös helpommin nieltävissä kuin vastakkainen tulos olisi ollut.

Toisen kierroksen kohdalla Niinistö vei terän Pekka Haaviston noususta erityisestä vahvalla TV-esiintymisellä. Otti tilaa, keskeytti, haki ensimmäisiä ja viimeisiä puheenvuoroja. Haavisto oli kaksinkamppailun vaiheessa osaava, mutta ehkä ei niin tiukka kuin kamppailu olisi vaatinut. Haavisto oli enemmänkin kohtelias herrasmies kuin tiukan kaksinkamppailun kävijä.

Vielä muutama havainto tilanteesta.

1. Suomessa ja Euroopassa jo usean vuoden kestänyt uusliberalistinen tuuli sai jatkoa henkilövaalissa.  Tulos on jatkumossa trendin kanssa. Voittajien iloksi ja hävinneiden lohduksi on sanottava, että parlamentaarisen ilmapiirin terveyden takia on myös sanottava, että asiassa on puolensa. Pitkän demarilinjan jälkeen kokoomuslainen presidentti muistattaa siitä, että Neuvostoliiton haamu on kadonnut. Vasemmiston kannalta presidentinvaalit olivat kaikkien aikojen surkeimmat. Tämän tappion varjoa saattaa näkyä 2012 syksyn vaaleissakin.

2. Niinistö saattaa olla ikänsä takia yhden kauden presidentti ja Haaviston kampanjan vuoden 2018 vaaleihin alkaa ehkä varsin varhain. Liikaa ei kuitenkaan kannata hötkyillä, ettei kattila pala pohjaan. Liika into nosta helposti vastustusta.

3. Haaviston humaani poliittinen viesti ja herrasmiesmäinen käytös ovat tervetulleita politiikan näyttämölle. Tällaisia mahtuisi lisää. Ja on varmasti jatkossa Suomen iso käyntikortti erilaisiin diplomaattisiin tehtäviin.

4. Kirkonkin kannalta vaali oli mielenkiintoinen. Vuosikymmenien kestänyt kirkon liitto oikealla olevan Suomen kanssa leimasi 1900-luvun alkupuolella, mutta viimeisten vuosikymmenien aikana kirkon ja demarien välille on rakentunut monta yhteistä näkökulmaa. Kirkkoteema oli vaalissa mukana, mutta ei näkyvästi.  Haavisto ajoi monia kirkolle tärkeitä ihmisarvoihin liittyviä kysymyksiä olematta kuitenkaan kirkon jäsen. Haavisto on myös osallistunut kansainvälisen diakonian tekemiseen KUA:ssa.  Kaksitoista vuotta sitten Tarja Halosta vastaan pelattiin ajoittain kirkkokortilla (mikä käytännössä loppui Haloselle myönteisen kirkkoryhmän esiintuloon), mutta tätä ei enää esiintynyt vuonna 2012 Haaviston vastaisessa propagandassa.

Niinistö kuuluu kirkkoon ja on useassa yhteydessä ilmaissut tukensa kirkolle ja erityisesti kirkon diakoniatyölle. Aika näyttää kestääkö Niinistön diakoniamyönteisyys vaalien jälkeenkin. Kirkon ja Niinistön välillä ei ole tiedossa pulmia, vaikka myöskään kuherruskuukautta ei liene odotettavissa.

5. Kerrassa mielenkiintoinen vaali, mutta onkohan presidentillä enää mitään virkaa. Saisi olla.

Jälkikirjoitus 6.2. klo 14

Ylen uutiselle antamassaan lausunnossa Risto Uimonen pitää Haaviston kirkkoon kuulumattomuutta yhtenä tulokseen vaikuttaneista seikoista. Katso tästä juttu: En edelleenkään allekirjoita tätä väitettä. Sen sijaan seksuaalinen suuntautuminen vaikutti tulokseen varmasti.

Neljä puhetta köyhyydestä ja Jumalasta. Kolmas puhe: Jumalasta ja velasta

Kolmas puhe: Jumalasta ja velasta

Tällä hetkellä tuntuu, että puhe velasta on eurooppalainen puheenaihe numero yksi. Ja sama kysymys tuntuu pitävän otsikot kuumina yhtä hyvin Yhdysvalloissa ja eri puolilla maailmaa. Jos aiemmin velka ja sitä selviytyminen oli miehen mitta, niin nyt sillä mitataan myös valtioita.

Onko Jumalalla mitään sanottavaa tähän asiaan? 

Velka on elämässä kovin yksinkertainen ja selkeä asia. Yhdellä ihmisellä on rahaa enemmän kuin tarvitsee juuri sillä hetkellä elämiseensä ja toiselta taas puuttuu irtonaista vaurautta. Näiden kahden ihmisen kohtaamisessa toinen antaa ja toinen saa vaurautta velaksi. Yleensä sopimukseen kuuluu velaksi saadun rahan palautus ja sovituista asioista vastaaminen.

Onko tämä sitten hyvää tai pahaa, riippuu ihan lopputuloksesta. Hyvän velan esimerkkinä voi pitää vaikka naisten pankin toimintaa. Siinä kehitysmaan naiset saavat pienen luoton ja usein sen avulla perustavat pienen työpisteen. Velaksi hankitun lypsävän lehmän, uuden miniuunin tai ompelukoneen avulla syntyy ihmisarvoista elämää ja uudenlaista toimeentuloa. Pienillä tuloilla saadaan sekä maksettua velka että ostettua koulutarpeita lapsille tai itselle jokin vaate – ilman ylimääräisiä varoja tämä jäisi ehkä saamatta. Tällainen velka tuntuu olevan köyhän ihmisen puolella. Velka siis luo elämää ja on kädenojennus köyhälle.

 Toisaalta nykyaikana pikavipeistä tai muista lainoista voi muodostua myös odottamaton riippa. Velka on suurempi kuin jaksaa maksaa tai velan maksuun liittyy sellaisia ehtoja, että niiden toteuttaminen johtaa ahdinkoon. Omat tulot eivät katakaan enää velanhoidon kuluja tai velasta maksettava korko ampaisee pilviin. Silloin saattaa velallinen olla pulassa ja konkurssi uhkaa – elämänmittainen velkataakka.

Nyt velka osoittautuukin auvoisista lupauksista ja paremman tulevaisuuden toiveesta huolimatta enkelin sijasta itse piruksi. Valkea lupaus lainarahan tuomasta ilosta onkin synkkä pimeys, joka mustaa oman mielen ja vetää masennukseen ynnä lamaan. Velka kääntyy näissä tapauksissa välineeksi, jolla rahan lainaaja hyötyy velasta ja ottaa mehut irti velallisesta. Tätä mehustamista kutsutaan myös kiskonnaksi ja tilanteen hyväksikäyttäjää kiskuriksi.

Ei siis ole ihme, että näin syvältä ihmistä ottavasta asiasta löytyy selkeitä linjauksia myös Raamatussa. Siellä ne kuvataan tuon hetken Jumalan puheena omilleen ja monissa kohdin ajatukset tutuntuvat edelleen arvokkailta, vaikka Raamatusta ei kansantalouden oppikirjaa pidä tehdäkään. Sen sijaan Raamattu avaa varsin selkeitä suuntaviittoja siitä, mitä itse velasta voi ajatella.

Ensimmäinen asia liittyy velan ehtoihin. Raamatussa käytetään asiasta ihan samoja ilmauksia kuin nytkin: kyse on koron perimisestä tai pantin vaatimisesta. Varhaisemmassa vaiheessa Israelin historiassa varmaankin ehdotettiin maltillisten korkojen perimistä, mutta sittemmin päädyttiin yksiselitteiseen linjaan. ”Älä määrää korkoa maksettavaksi” (2. Moos. 22:24; 5. Moos. 23:20). Käsky on ehdoton, eikä anna tilaa porsaanreiälle. Korkoa ei saa periä etukäteen tai lopuksi vaan lainattu raha on toisen omaa hetken aikaa ilman, että lainaaja pyrkisi tästä hyötymään.

Toinen ohje on edellistä radikaalimpi. Sen mukaan joka seitsemäs vuosi tuli julistaa Jumalan kunniaksi vapautus, siis armahdusvuosi (5. Moos 15). Tuo vuosi merkitsi joko hetkellistä tai kokonaisvaltaista vapautusta velasta. Silloin ”jokainen saamamies luopukoon siitä, minkä hän on lähimmäiselleen lainannut, älköönkä velkoko lähimmäistään ja veljeänsä” (KR 1933 käännös).  Vapautusvuoden tullessa velka menetti otteensa, samoin rahan toista alistava valta. Vauraus ei poistunut tai menettänyt positiivista merkitystään, sillä edelleenkin tuli hyvin toimeentulevan auttaa puutteessa olevaa.

Raamatun tekstissä on tässä kohdin kolme voimakasta kielikuvaa kädestä: velkojan käsi on se, joka pitää vaatimusta maksusta velallisen päällä.  Toisen kerran kädestä puhutaan vauraan miehen kätenä, jolla on rikkaus itsellään, suljettuna omassa kädessään ja omassa hallussaan. Kolmantena kuvana on avattu käsi, joka on valmis auttamaan sitä puutteessa olevaa, joka ei selviä elämässä ilman toisen antamaa apua. Köyhälle tulee lainata, vaikka vapautuksen vuosi olisi tulossa ja vaikka itse lainaamisesta ei mitään hyötyisikään.

Kolmas painava sana Raamatussa muistuttaa, että silloin kun ihmiset ovat jääneet velan alla vankeuteen ja maa on menetetty, niin silloin on riemuvuoden aika (3. Moos 25). Riemuvuoden tarkoitus oli rohkealla, jopa yltiöpäisellä tavalla estää ihmisten välisten varallisuuserojen loputon kasvu. Raha leipoo aivan liian helposti lisää rahaa, köyhien jäädessä loukkuun ja antaessaan perinnöksi lapsilleen vain vanhempien velat.  Siksi velka tuli aikanaan unohtaa, mutta sen lisäksi maansa menettänyt ja velkavankeuteen joutunut tuli vapauttaa ja päästää taas omalle maatilkulleen. Siis perheensä työpaikalla.

Neljänneksi meidät pysäyttää Jeesuksen opettama rukous: ”Anna meille tänä päivänä meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa.” (Matt 6:12) Ihmiset Jeesuksen ympärillä tunsivat velan mahdin ja pyysivät Jumalalta armahdusta. Velka kuristi arkipäivässä samoin kuin jokapäiväisen leivän puute. Samassa yhteisössä tuettiin toinen toista ja köyhien galilealaisten saama apu tuli sekä Jumalalta ja toisilta, lähellä eläviltä ihmisiltä.

Paha velka on ihmistä suurempi voima, jolla toinen ihminen voi nousta toisen yläpuolelle ja alistaa toista. Tälle tulee yhteisten sopimusten, siis lakien, panna tiukat rajat, jotta rahan valta ei sokaise liikaa.

Hyvä velka on toiselle lainaamista ja omasta antamista vain sen tähden, että voi tukea toisen selviytymistä. Tämä on se tie, jota Jeesus opetti seuraajansa kulkemaan.

Jumala,

anna meidän tänään opetella avaamaan kätemme apua tarvitsevalle

ja opeta meidät näkemään saamamme hyvä lahjana ja lainana,

jonka olet meille antanut.

Aamen

Virsi 509: 1, 4  Herra elämäni valvo

Köyhät kyykyssä? Kirkkopäivien jälkipelit

(voit antaa palautetta klikkaamalla tähtiä yllä, kiitos)

Kirkkopäivillä Lahdessa käytiin keskustelu: Köyhät kyykkyyn? Keskustelu haki vastausta ajankohtaiseen tilanteeseen, sillä aika ajoin köyhät unohtuvat niin kirkolta kuin valtioltakin. Miten köyhyyden ongelmaan tulisi tarttua? Onko Suomessa edelleen 700 000 köyhää? Miksi?

Keskustelemassa olivat Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamo, piispa Kaarlo Kalliala, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkija Jouko Karjalainen, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen professori, teologian tohtori Elina Vuola. Puheenjohtajana toimi allekirjoittanut.
Keskustelun pohjana olivat seuraavat teesini.
1) Kaikissa yhteiskunnissa köyhät ovat olleet kyykyssä, siis kyykytettyinä; ilmiön muodot ovat vain vaihdelleet.
2) Juutalais-kristillinen perinne on erittäin mielenkiintoinen. Yhtäältä Vanha testamentti (VT) muistuttaa, että Jumala huolehtii köyhistä ja vaatii köyhistä huolen pitämistä. Toisaalta kuitenkin köyhät jäävät myös VT:ssa yleensä keskiön ulkopuolelle, köyhien oma ääni kuuluu niukasti ja köyhät ovat se ”toinen”, josta puhutaan (siis: köyhä ei itse puhu, eikä myöskään köyhälle puhuta suoraan).
3) Juutalaisuuden köyhistä huolehtimisella on kuitenkin iso perinne: eurooppalainen huolenpito köyhistä perustuu juutalais-kristilliseen arvoperustaan.
4) Tästä huolimatta kirkko on (osaksi/ajoittain) kadottanut perintönsä köyhien yhteisönä ja köyhien puolestapuhumisen yhteisönä.
5) Siksi uudestaan tulee nostaa kristilliseksi, kansalliseksi ja eurooppalaiseksi perusarvoksi köyhistä huolehtiminen sekä köyhyyden ja marginalisoitumisen vastustaminen.
6) Köyhyyden vastaisen työ on paikallista, kansallista ja globaalia. Siksi kaukana olevaa köyhää ei voi enää jättää oman onnettomuutensa varaan.

Kaikki panelistit sekä valtaosa salin yleisöstä oli pikagallupissa samaa mieltä ainakin kahdesta asiasta.

Kysymys: Suomessa tuloerojen kasvu sekä eriarvoistuminen etenee ja köyhien määrä kasvaa. Pitääkö paikkaansa? Kyllä.

Kysymys: Arkkipiispa John Vikström sai aikanaan ison keskustelun, kun sanoi, että muukalaisvastaisuus on rasismia ja siksi myös synti. Onko eriarvoistumisen ja köyhyyden salliminen syntiä? Kyllä.

Monipolvinen keskustelu nosti esiin sen, että köyhyys on monisyinen ilmiö, johon ei ole helppoja ratkaisuja, mutta tarve toimiin kasvaa koko ajan. Kirkon tärkeä rooli tuli keskustelussa voimakkaasti esiin diakonian konkreettisen avun ja piispojen tärkeiden kannanottojen muodossa.

Jos samaa riviin kirkossa saataisiin myös suuremmalla joukolla papit, niin profiili olisi vielä napakampi. Tämä kuitenkin edellyttäisi uudenlaista panostusta teologikoulutuksessa niin perustutkintojen kuin lisäkoulutuksen kohdalla.

Timo Soini, Suomen ensimmäinen musta ministeri

 (voit antaa palautetta myös klikkaamalla tähtiä, kiitos)

Eduskuntavaaleista ounasteltiin tasaväkistä ja yllätyksellistä kamppailua neljän suuren puolueen välillä. Itse asiassa kisa oli vielä huikeampi: muutama tuhat ääntä puoleen tai toiseen niin pääministerin viittaa aseteltaisiin Jyrki Kataisen, Jutta Urpilaisen tai Timo Soinin hartioille. Persut ylsivät varsinaiseen jytkyyn, mutta tuntuu, että melkeinpä mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Trilleri vailla vertaa ja mittasuhteet selvisivät aidosti vasta vaalien jälkeen.

Eihän kukaan aidosti uskonut, että Timo Soinista olisi voinut tulla suurimman puolueen johtaja. Ilmeisesti ei Timo Soini itsekään.

Sen sijaan nyt näyttää yhä selvemmältä, että Timo Soinista on tulossa hallituksen ministeri. Siis miesmuistiin Suomen ensimmäinen musta ministeri. ”Musta” ei tässä yhteydessä viittaa ihonväriin sen enempään kuin Bill Clinton oli ihonväriltään musta presidentti saadessaan nimityksen ”ensimmäinen musta presidentti”. Ilmauksella viitattiin Toni Morrisonin kolumnissa  Clintonin elämäntapaan, käyttäytymiseen ja välittömään läsnäoloon ihmisten parissa.

Soini on saanut valtakirjansa ministeriksi vähäväkiseltä kansalta, joka on huolissaan omasta köyhyydestään ja ymmärtää huonosti Suomen lupaamaa kansainvälistä tukea saksalaisille pankeille (= lue: tuki Portugalin valtion lainojen takaukseen). Mausteena on mukana myös ripaus, ellei peräti reilu lorautus, ulkomaalaisvastaisuutta (joka on erittäin arveluttava asia, kun lukee Persujen Nuivan Manifestin).

***

 

Soini, Suomen ensimmäinen vähäväkisten musta ministeri, on ikoni poliittisen kulttuurin muutoksesta, unohdetun kansan puolestapuhuja. Vaalivoiton jälkeisenä aamuna vaalivoittajan tavaramerkki on Hesen burgeri ja kokis, ”voiton kunniaksi täyttä tavaraa”, ei siis Coke-light vaan edelleen jytkyllä mennään kohti vallan ydintä.

Soinin johtaminen Persujen voitto on Risto E.J. Penttilän (SK 25.3.) mukaan osa 2010-luvun poliittisen kulttuurin murrosta, johon kuuluu perusduunin katoaminen ja pelko muutoksen edessä. Penttilän reseptin lisäksi on sanottava, että kokonaisuuteen kuuluu keskeisenä osana perinteisten vasemmistopuolueiden epäonnistuminen ja kykenemättömyys tulkita tilannetta ja puolustaa heikoimmassa asemassa olevia ihmisryhmiä. Ei ole sattumaa, että Persujen voitto tapahtuu aikana, jolloin Suomessa on 700 000 köyhää, mutta vasemmistopuolueet eivät nosta tätä vaaliteemaksi.

Soinin tavaramerkki on ollut naseva kielenkäyttö ja läsnäolo toreilla ja kujilla. Soini osaa olla läsnä vähäväkisten keskellä.

***

 

Soini, Suomen ensimmäinen musta ministeri, valitaan aikana, jolloin viestinnän murros tapahtuu. Some (sosiaalinen media) on tuonut jokaisen ulottuville mahdollisuuden ilmaista oma mielipiteensä, osallistua nimellä tai piilosta julkiseen keskusteluun ja löytää omalle mielipiteelleen kannattajia. Some on murtanut tiedonvälityksen keskusjohtoisuuden ja tarjonnut jokaiselle väylän oman tietotoimiston perustamiseen.

Samalla käydään läpi työn murrosta: perusduuni katoaa ja kaikilta kysytään erityistaitoja – näin syntyy töitä, jotka ehkä kohta myydään toiselle puolelle maailmaa, ties minne pitkin huitsin Nevadaa. Työ ja elämä murtuu, kun kaikki katsovat vain talouden ja kansantalouden lukuja.

On tavallaan tragikoomista, että Persut saavat kansallisuuden korostamisella voiton sillä hetkellä, jolloin Suomi on kansainvälisempi kuin koskaan ja nauttii koko rahalla eduista, jotka ovat mahdollisia vain osana Eurooppaa. Tällä ei ole kuitenkaan merkitystä poliittisen voiton hetkellä.

***

 

Murroksen keskellä Amerikassa ensimmäiselle mustalle presidentille ei käynyt kovin hyvin matkalla vallan peilisaleissa. Miten käy Timo Soinille?

Eduskuntavaalien 2011 tuloksen analyysi

 

(voit antaa palautetta myös klikkaamlla tähtiä yllä, kiitos)

Edustakuntavaalien lähtökohdat eivät luvanneet suurta draamaa vielä vuodenvaihteessa, mutta vaali-illasta muodostui yksi viime vuosien suurimmista vaalitrillereistä. Illan myötä osoittautui ensinnäkin, että vaaligallupit oli tehty väärin. Niissä oli tiettävästi koko ajan saatu Persuille yli 20% tulosta, mutta tilastonikkarien mukaan tämä ei pitänyt paikkaansa ja tulos oli ”kalibroitu”. Koneisto ei osannut tulkita Persujen vyöryä.

Toiseksi myös vaali-iltana Ylen ns. vaaliennuste oli suurimman osan illasta vähintään yhtä pielessä kuin reaaliaikainen laskenta. Sekään ohjelma ei osannut muutoksen suuruutta.

Vaalitulos mahtuu kuuteen pääkohtaan:

Ensinnäkin nyt käytiin yksi viime vuosikymmenien dramaattisimmista ja tiukimmista eduskuntavaaleista: pääministerin paikka ratkaistiin alle tuhannella äänellä ja kahdella täpärällä edustajanpaikan kääntymisellä kokoomukselle (Vaasan ja Helsingin vaalipiireissä).

Toiseksi oikeisto-keskustalainen hallitus sai selkeän epäluottamuslauseen. Moni on tulkinnut protestin kohteen suuntautuneen Euroopan rahakriisiin, muuta Erkki Tuomioja totesi illan aikana, että vähintään yhtä paljon oli kyse protestista sitä vastaan, että Suomessa köyhyys lisääntyy ja tuloerot kasvavat rajusti. Se, että jättipotin keräsi Persut eikä Demarit tai Vasemmistoliitto kertoo horjuneesta luottamuksesta perinteisiin vasemmistopuolueisiin.

Kolmanneksi sekä Soinin että yleensä perussuomalaisten saama jättipotti on muistutus vähäväkisen kansan olemassaolosta. Mukana on protestia suomalaisen ahdingon unohtamisesta, kaunaa valtajärjestelmälle, epäluuloa Eurooppa-politiikalle, mutta myös yleistä kokemusta siitä, että puolueet ja kansa ovat ajautuneet liian kauas toisistaan. Elleivät Persut itse toista tule osoittamaan, niin ensi sijassa en pitäisi Persuja muukalaisvastaisena puolueena. Ainakin Soini on kiistänyt yhteyden oikeisto-nationalistisiin ja vierasmaalaisuutta kammoksuviin puolueisiin – ja joku Halla-Aho on luku sinänsä (siis näitäkin kai puolueessa löytyy).

Neljänneksi vaalin häviäjiä ja samalla voittajia olivat Kokoomus ja Demarit. Harvoin on vaalin voittajaksi julistettu pääministeripuolue hävinnyt yhtä paljon. Ja samalla tavoin demarit sai ison torjuntavoiton, kun Urpilainen löysi Mikael Jungerin myötä ihan uuden otteen johtamiseen ja esiintymiseen.  Urpilaisen uusi draivi tuli esiin vaalitenteissä.

Viidenneksi keskustan ja vihreiden kirvelet tappiot ovat ilmeisiä. Keskusta kantoi yhtä aikaa rötöspuolueen leimaa ja samalla pääministerivastuuta. Tämä tapahtui vielä varsin kokemattoman puheenjohtajan johdolla. Vihreiden uskottavuus puolestaan katosi hallituksen ydinvoimausvaan jo kauan sitten. Molemmilla puolueilla on edessä vaikea vaihe.

Kuudenneksi Räsänen aggressiivinen homovastainen kampanja veti vesiperän.  Syksyn homokampanjan vei KD:lta pois vahvoja ehdokkaita, teki puolueesta yksisilmäisen uskontopuolueen ja nosti Jani Toivolan (Vihr.) eduskuntaan.

Risto. E.J. Penttilän ennakoima Suomen murros (katso aiempi postaus)on nyt yhä selvemmin näkyvissä. Se tuli esiin tällä kerralla halussa vaikuttaa ja vahvistaa muutosta, jossa haetaan uutta tasapainoa kansainvälisyyden ja suomalaisuuden välillä; tämä liittyy ennen muuta globalisaatioon ja rahavallan siirtymiseen Suomen ulkopuolelle – ei vain Brysseliin. Tämän takana on vaalin toinen esiin nostama iso teema: köyhien ja vähäväkisten asema. Jos Persut asemoidaan poliittisella kartalla Kepun ja Demarien väliin (näin Soini itse), niin Suomen poliittinen kartta on nyt ihan uudessa muodossa.

Ehkä vaalien keskeisenä teemana ei lopulta ollutkaan suhde Portugalin lainoihin vaan Suomen köyhiin.

JK klo 21.00  Blogi ja tämä postaus erityisesti on ladattu tänään 200 kertaa. Vilkas päivä.