Latvus

Kari Latvuksen blogi kirkosta ja yhteiskunnasta

Archive for the ‘neitseestäsyntyminen’ Category

Neitsyen jälkilöylyt

leave a comment »

Kotimaa24 verkkoesseeni Kirkon kiista uskontunnustuksesta käsittele uskontunnustuksen luonnetta yhteisöön liittymisenä, tietämisenä ja Jumalaan nojaamisena (luettavissa myös Dosentin ikkunan blogissa).  Kiinnostus tekstiin oli kiitettävä niin Kotimaa24 latausmittareiden, kommenttien määrän kuin myös FB-suositusten&latausten osalta.

Uskontunnustuksesta ja erityisesti kysymyksestä neitseellisestä syntymästä on syystä tai toisesta itse asiasta on ilmeisen vaikea kirjoittaa ilman, että yksi osa (Kotimaa24-) lukijoista poistaa varmistimen ja ampuu melkein kaikkea liikkuvaa. Mieleni tekisi ehdottaa näin toimivia käymään rauhallisella kävelylenkillä ja lukemaan tekstini uudestaan. Jos kuitenkin lähtökohtana on sen kaltainen fundamentalismi, jossa tietoisesti valitaan Raamatun historiallinen ja luonnontieteellinen erehtymättömyys, niin tuskin pidempikään kävely auttaa ihan heti. Kysymys on asenteesta, jossa Raamatusta tehdään uskon kohde, ikään kuin Jumalan neljäs persoona. Tästä lisää blogissani Raamattuun uskominen on epäjumalanpalvelusta.

Pari muuta yleistä asiaa toivon lukijoiden huomaavan niin esseen riveiltä kuin rivien välistä:
– en ole ottanut kantaa tekstissä siihen onko ihme mahdollinen tai mahdoton. Usein ajatellaan, että tiede ei voi ottaa ihmeen mahdollisuutta lähtökohtaisesti mukaan.  En kuitenkaan halua sulkea pois ihmeen mahdollisuutta näin suoraviivaisesti. Maailma on paljon monimutkaisempi asia kuin tällainen tutkimuksen lähtökohta edellyttää, vaikka yleensä se näyttää tuottavan oikeansuuntaisia tuloksia historian tutkimuksessa tai luonnontieteissä.  Jätän siis tilan sille, että on asioita, jotka me nimeämme ihmeiksi.  Ns. ihmeitä tapahtuu, mutta kristityillä ei ole näiden ymmärtämiseen tai hallintaan erityisiä välineitä. Toisaalta kaikki ihmeeksi luultuja asioita ei pidä ottaa todesta, sillä herkkäuskoisuus vie helposti vipuun.

– tarkkaan lukien pitäisi huomata myös, että jätän uskontunnustuksen lauseen ”syntyi neitsyt Mariasta” historiallisen ja teologisen merkityksen avoimeksi, vaikka kuvaan reunaehtoja aika pitkälle. Sen sijaan esittelen syyt, joiden perusteella historiantutkija perustelee lauseen historiallisuuden epätodennäköisyyden ja muistutan, että absoluuttista historiallista tietoa ei saavuta kukaan. Toiseksi muistutan siitä, ettei ajatus neitseellisestä syntymästä ole UT:ssa merkittävässä asemassa, ei edes Luukkaan evankeliumissa.

Yksi ryväs rönsyilevistä keskusteluista avasi keskustelun VT:n teksteihin, joiden ajatellaan liittyvän tavalla tai toisella messias-teemaan (esim Jes 7; Jes 9; Jer 23 jne). Koska tämä kysymys ei tällä kertaa mahtunut mukaan omaan teemaani, niin tyydyn vain toteamaan, että palaan tähän joskus toisella kertaa. Sillä välin hyvän koosteen ajatuksistani voi lukea Sanasta Elämä. Miten Ymmärrän Raamattua kirjan luvut Messiasodotus ja Messiaskuninkaasta ristiinnaulituksi (Kirjapaja 1995), s. 190-208.

Laajemman kommentoinnin ansaitsee dosentti Kari Kuulan vastauskirjoitus Kotimaa24 blogissa otsikolla ”Neitseellisestä syntymästä vielä kerran”.

Kari Kuula kirjoittaa seuraavasti:
Oletetaan, että joku haluaisi uskoa Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen. Onko se aivan mahdoton operaatio? Joutuuko silloin uskomaan sellaiseen, jonka historiatutkimus on osoittanut mahdottomaksi? Ei joudu. On mahdollista esittää myös sellainen skenaario, johon mahtuvat myös lauseet sikisi Pyhästä Hengesta ja syntyi neitsyt Mariasta.

Matteuksen ja Luukkaan tallentamat Jeesuksen lapsuuskertomukset ovat pääosin legendoja, jotka perustuvat muutaman historiallisen faktan varaan. Yksi näistä on tieto, että Jeesus sai alkunsa ilman maallista isää. Tämä tieto voi olla peräisin vain Jeesuksen äidiltä Marialta. … Niinpä hän avasi suunsa ja kertoi asiasta lähipiirilleen: hän ei ollut tuntenut miestä, vaan tuli raskaaksi itsestään. Tästä käynnistyi sitten teologinen pohdinta, jonka lopputuloksen tunnemme. Marian uskottiin tulleen raskaaksi Pyhästä Hengestä.

Toinen selitys. Neitseellisestä sikiämisestä kerrotaan vain Matteuksella ja Luukkaalla siksi, että Maria kertoi asiasta verraten myöhään. Ehkä vasta Paavalin kuoleman jälkeen.

Kolmas selitys on rypäs useita näkökohtia. Osa kristityistä suhtautui pidättyen Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen, etenkin kristillisen liikkeen alkuvaiheessa, kun kristologia oli muutenkin matalampaa. Jotkut kirjoittajat eivät mainitse asiaa siksi, ettei siihen vain ollut erityisempää tarvetta. ”
Sitten loppuun henkilökohtainen huomio. Olen hieman kummissani siitä, että päädyn kirjoittamaan tällaisen esseen.”

Minusta on selvää, että jos ”haluaa uskoa neitseelliseen sikiämiseen” niin sen voi tehdä. Kuulan teksti näyttää kuitenkin edellyttävän sen, että voidakseen lausua uskontunnustuksen tulisi voida osoittaa, että kyse on ainakin mahdollisesti historiallinen tosiseikka. Päädyn tähän käsitykseen koska Kuula tarjoaa asialle historiallisia selitysmalleja.

1) spekulaatio: Maria tiesi, mutta kertoi vasta myöhemmin, ehkä Paavalin kuoltua (mikä selittäisi sen, että Paavali puhuu vain luonnollisesta syntymästä). Jos ajatusleikkiä jatkaa, niin se edellyttää oudon aikajanan. Jeesus syntyessä Maria on 15-20 –vuotias; kun Jeesus kuolee, ehkä noin 30-vuotiaana, Maria olisi ollut 45-50 -vuotias eli jo poikkeuksellisen vanha naiseksi. Paavalin kuollessa Maria olisi 65-70 –vuotias. Entä kuinka vanha Maria olisi ollut kun Luukkaan evankeliumin kirjoittaja kasasi teostaan kreikkaa puhuvassa maailmassa vaikkapa vuonna 90 (tai myöhemmin)?

Tämä perhetraditiona tunnettu ja mm. Raymond Brownin esittelemä hypoteesi on UT:n kirjoitukset muistaen erittäin epätodennäköinen vaihtoehto. Sitä ei voi ehdottomasti todistaa vääräksi, koska tämänkaltainen todistaminen ei kuulu historiantutkimuksen välineistöön. Se on kuitenkin väkinäinen ja epäuskottava.

2) spekulaatio: Maria on edelleen tietolähde, mutta tieto tulee esiin jo ylösnousemuksen jälkeen (näin muistaakseni Kuula Kotimaassa/K24 uutisissa). Varhaiset kristityt kuitenkin jättävät tiedon käyttämättä, koska edustivat alakristologiaa tai pitivät neitseellistä sikiämistä vähemmän mielekkäänä kertomuksena.

On kovin vaikea ymmärtää, miksi näin tärkeä asia salattaisiin/painettaisiin pimentoon/tms jos se olisi tullut esiin ylösnousemusilmestysten jälkeen. Sehän olisi vain vahvistanut sanomaa Jeesuksesta Kristuksena. Tämäkin spekulaatio johtaa väkinäiseen ja epäuskottavaan lopputulokseen. Jos uskontunnustuksen historiallisuuden osoittaminen edellyttää tällaista kikkailua, niin siltä on vaara mennä koko pohja pois.

Olen samaa mieltä Kari Kuulan kummastelusta. Kumma juttu.

Toinen mahdollisuus

Esseessäni viittaan siihen, että jos haluaa tietopuolisesti edetä uskontunnustuksen eri lauseitten kohdalla, on syytä käyttää historiantutkimuksen välineitä.  Jos ja kun tietopuolinen aines neitseellisen syntymän kohdalla ei vie kovin pitkälle, niin miksi pyrkiä sitä kovin vuolaasti todistelemaan? Miksi emme tyydy siihen, että kyse on yhdestä osasta kristillistä uskontunnustusta, jolla liitymme uskon ja uskovien yhteisöön, sen jatkokertomukseen. Jotakin tiedämme, jotain taas emme, mutta kokonaisuutena ilmaisemme erityisesti sen, että turvaamme ja nojaamme Jumalaan.

Tätä voisi kuvata myös kahdella englannin ilmauksella: belief-faith. Mukaan mahtuu varmoja ja epävarmoja asioita (belief), mutta uskontunnustuksen kokonaisuus on enemmän kuin tiedot. Usko on Jumalaan nojaamista muiden kanssa (faith).

Written by latvus

1.1.2012 at 22.31

Syntyi neitsyt Mariasta. Kirkon kiista uskontunnustuksesta

with 4 comments

Kuopion piispanvaali kuumentaa tunteita jo alkuvaiheissa. Piispanvaalin ehdokas hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen totesi YLEn alueuutisten haastattelussa, ettei pidä kertomusta Jeesuksen neitseellistä syntymää biologisena seikkana. Siitä huolimatta Häkkisen mukaan on perusteltua uskoa Jeesukseen Jumalan poikana. Vastaehdokas professori Miikka Ruokanen sivalsi tiukasti kilpahakijaa ja epäili Häkkisen olevan ”väärällä alalla”.

”Onko uskontunnustus sitä, mitä siinä lukee vai onko se tulkittava vertauskuvallisesti?” Provosoivaa kysymystä tarjotaan erityisesti piispanvaalien kandidaateilta toivoen, että nyt saadaan näkyviä otsikoita. Vaalikeskustelujen huono puoli on kuitenkin siinä, että niissä harvoin maltetaan rauhassa punnita monisyisen asian eri puolia asianmukaisesti. Vastaukset supistuvat median paineessa 160 merkin mittaiseen miniviestintään tai pahimmassa tapauksessa kohdistuvat muiden ehdokkaiden mustamaalaukseen.

 

Liittyen, palvoen ja nojaten

Uskontunnustuksen luonne on yhteisöllinen. Se on ollut kristittyjen yhteisön uskon ilmaus yli ajan ja paikan. Samoilla sanoilla uskon ovat ilmaisseet kristityt liki kahden vuosituhannen ajan ja edelleen kirkot eri puolilla maailmaa tarttuvat perinteisiin uskontunnustuksiin. Nikean uskontunnustus on globaalisti laajemmin käytetty kun taas ns. apostolinen uskontunnustus on vieraampi idän kirkoissa. Jälkimmäinen on yleinen messuissa Suomessa.

Uskontunnustuksen keskeinen merkitys on yhteenliittymisessä. Tunnustamalla yhteisen uskon voi liittyä laajaan kristittyjen joukkoon, siis uidaan samassa virrassa, johon ovat uskaltautuneet monet muutkin kysymyksineen, epäilyineen tai haparoivine uskoineen. Erilaiset ihmiset, erilaisin ajatuksin ja tulkinnoin liittyvät samaa jatkokertomukseen, jossa liitytään vaeltavaan kristittyjen matkaseurueeseen. Pitkään ja laajaan karavaaniin kuuluu aina myös monta tulkintaa samoistakin asioista.

Mukaan mahtuu ripaus tietoa, sillä mahtuuhan lauseisiin esimerkiksi maininta Pontius Pilatuksesta, jonka aikaan keskeiset asiat tapahtuvat. Hänen elämänsä voi paikallistaa historiassa. Tieto-osastossa ei uskontunnustuksen kohdalla pääse kuitenkaan alkua pidemmälle, jos mittarina on historiallisesti ja tutkimuksen avulla varmennettu tieto. Kukapa todentaisi Jeesuksen astumista alas tai ylös, puhumattakaan Isän oikealle puolelle istumista? Kyseessä on siis joukko uskonnollisia vertauskuvia, kielikuvia, jotka kuvaavat Jumalan toimintaa. Tieto ja historiallinen todeksi tietäminen on yksi kapea säie uskontunnustuksessa, sillä monissa kohdissa historian tutkimuksen avulla uskontunnustuksen seikkoja ei voi todistaa puoleen tai toiseen.

Kristittyjen joukkoon liittymisen ja tietämisen lisäksi tarvitaan muutakin. Mukaan uskontunnustukseen mahtuu Jumalaan nojaamista. Perinteisesti on puhuttu ”palvonnasta”, vaikka tuo sana on nykyisin varsin harvinainen ja lähinnä esillä vain sokeasti rakastuneiden kielessä, kun hormonit vievät elämää mennessään. Jos sana palvonta on vaikea pitää itselle sopiva, niin tilalle voi etsiä muitakin ilmauksia. Miksei voisi ajatella nojaavansa Jumalaan lausuessaan uskontunnustuksen? Jumalaan nojatessa turvataan elämän epävakaiden ilmojen keskellä elämän antajaan. Silloin tunnustetaan Jumalalle se paikka, joka Jumalalle kuuluu. Tässä vaiheessa on rationaalinen osuus jäänyt syrjemmälle ja tilalle tullut tunne, halu ja tahto. Myös ne kuuluvat mukaan uskontunnustukseen. Kyse ei kuitenkaan ole sokeasta, ehtoja asettamattomasta uskonvimmasta vaan kokonaisvaltaisesta uskoon ojentautumisesta. Mukaan mahtuu tietoa, todistettavia historian faktoja, uskonnollisia vertauskuvia, mutta myös asennetta ja tunnetta.

Monitahoisessa asiassa yksioikoiset vaatimukset ovat yleensä pahasta. Se, joka alleviivaa vaikkapa vaatimusta todistaa uskontunnustuksessa kaikki kirjaimellisesti todeksi, ryhtyy samalla purkamaan uskon mysteeriä tavalla, josta ei enää muodostu mielekästä kokonaisuutta.

Esimerkkinä ”syntyi neitsyt Mariasta”

Hyvän esimerkin tarjoaa lause ”syntyi neitsyt Mariasta”.  Lause on osa apostolista uskontunnustusta. Lauseen taustalla on Uuden testamentin tekstit, mutta kyse ei ole Raamatun sitaatista. Vuosisatojen aikana lauseelle on annettu erilaisia sisällöllisiä tulkintoja riippuen siitä, mihin uskontulkinnan yhteyteen se on sijoitettu.

Mitä voimme sanoa Jeesuksen neitseellisestä syntymästä historian tutkimuksen avulla? Historiallisesti tärkein todistusaineisto tulee ns. primäärilähteistä, joissa kirjoittaja kuvaa itse tuntemiaan tai havainnoimiaan seikkoja. Jeesuksen äidin, Marian, emme tiedä kirjoittaneen mitään tai ainakaan meille ei ole säilynyt hänen kirjoittamiaan tekstejä. Varhaisin kirjoittaja Uudessa testamentissa on Paavali. Hänen kirjeissään sivutaan Jeesuksen syntymää kahdesti. Galatalaiskirjeessä (4:4) Paavali sanoo, että ajan täyttyessä Jumala lähetti poikansa, ”naisesta syntyneen” ja lain alaiseksi tulleen, vapauttamaan lain alaiset. Jeesuksen syntymään tai hänen äitiinsä ei liity mitään yliluonnollisia määreitä. Sitä vastoin Paavali viittaa Roomalaiskirjeen alkujakeissa (1:2-4) Jeesuksen olevan fyysisen syntyperän puolesta Daavidin sukulainen (ek spermatos David): sana siemen viittaa fyysiseen isälinjaan. Suvunjatkamisen ytimessä oli miehen siemen, jolle nainen tarjosi kasvuastian. Naisen munasolustahan kukaan ei vielä tiennyt mitään liki kahteen vuosituhanteen. Paavalille Jeesus on Kristus ja Jumalan poika ylösnousemuksen myötä. Sen sijaan Jeesuksen syntymään Paavali ei liitä mitään erityisiä mainintoja. Kannattaa myös muistaa, että Paavali ei myöskään käytä Jeesuksesta nimitystä Jumala vaan jättää tämän ilmauksen ainoastaan Isälle.

Nämä Paavalin tekstit sijoittuvat 50-luvulle, vain pari vuosikymmentä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Varhaisin evankeliumi, Markus, on kirjoitettu oletettavasti 70-luvulla. Jeesuksen syntymästä Markus ei kerro mitään. Sukulaisiin liittyvä jakso vain mainitsee Jeesuksen olleen Marian poika ja Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli (6:3) – siis vain tavallinen nasaretilainen. Markus ei kerro Jeesuksen elämäntarinaa vaan hänen sanomansa ja korostaa ristinkuolemaa.

Matteuksen evankeliumi 80-luvulla ja Luukas vähän myöhemmin laajentavat näkökulmaa. Molemmilla on kuvaus Jeesuksen lapsuudesta evankeliumien alussa. Kertomukset ovat kovin erilaiset ja käytännössä vaatii suurta fundamentalistista akrobatiaa, jos niiden pohjalta laatii yhtenäisen kuvauksen Jeesuksen syntymän tapahtumista. Yhdellä on maininta tietäjistä, ihmetähdestä, Egyptin pakomatkasta ja Herodeksen lapsenmurhasta. Toinen taas kertoo verollepanosta, paimenista ja enkelistä kedolla. Yhteistä ovat vanhemmat, Joosef ja Maria, viittaus Betlehemiin sekä maininta lapsen syntymästä Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Olennaista on huomata myös se, että evankeliumeissa neitseellisellä syntymällä viitataan Jeesuksen merkittävään tulevaan elämään. Vastaavia kertomuksia tunnetaan antiikissa runsaasti suurmiesten lapsuudesta. Toisaalta evankeliumeissa – tai myöskään yleisemmin kristikunnan alkuvuosisatoina – ei viitata Jeesuksen syntyneen neitseestä, jotta Jeesus olisi synnitön ja siten voisi lunastaa maailman. Sitä paitsi Jeesuksen jumalallisuutta perustellaan Apostolien teoissa (Luukkaan jatko-osa) ylösnousemuksella, ei syntymällä.

Evankeliumeista myöhäisin, Johannes, kirjoitettiin ehkä ensimmäisen vuosisadan lopulla. Kirjoittaja ei käytä ilmausta ”syntyi neitsyt Mariasta” vaan toteaa Sanan tai Järjen (logos) olleen jo alussa Jumalan luona ja ”tulleen lihaksi” (1:14).

Jos historian tutkimuksen keinoin pyrkii kaivautumaan mahdollisimman varhaiseen ja historiallisesti luotettavimpaan vaiheeseen (Paavali ja Markus), niin neitseellisestä syntymästä ei tässä tasossa puhuta mitään. Myöhemmin syntyneet kertomukset laajentavat kuvausta yhtäältä Jeesuksen syntymään (Luukas, Matteus) tai jopa aikojen alkuun (Johannes). Entä mikä on historiallinen tapahtumakulku uskonnollisten tekstien takana? Historian tutkijat eivät voi saavuttaa koskaan ehdotonta totuutta vaan ainoastaan luoda todennäköisen historiallisen rekonstruktion, joka parhaiten selittää olemassa olevat tosiseikat.

Uuden testamentin eri-ikäiset ja erilaisin äänenpainoin varustetut tekstit eivät vielä pidä sisällään 300-400 –luvuilla syntyneitä uskonopillisia muotoiluja, joita esimerkiksi Nikean uskontunnustus viljelee.

 

Kukaan ei omista Jumalaa

Jeesuksen merkityksestä kristillisyydessä puhutaan erilaisin sanoin ja kuvin. Taustalla on monitahoinen kehityskulku, jolle fundamentalismiin taipuva historiallisuuden vaatiminen ei tee oikeutta. Kirjaimellisuuden tai historiallisuuden ylikorostaminen unohtaa sen, ettei kristillisellä kirkolla ole hallussaan suoraa tai absoluuttista tietoa Jumalasta tai valtaa Jumalaan. On asianmukaista nöyryyttä muistaa, että Raamattu, uskontunnustus ja näiden akateeminen tutkimus ovat vain apuvälineitä, joita kirkossa(kin) voidaan keskustellen opetella käyttämään.

Historian tulkintaprosessi muistuttaa, että yhtä ja oikeaa tietoa Jumalasta ei hallitse mikään taho.  Kirkkokaravaanissa kulkeneitten ja siihen liittyvien kutsumuksena on edelleen kysyä, pohtia ja epäröiden uskoakin.  Kun uskontunnustuksen mieltää yhteisöön liittymisenä ja Jumalaan nojaamisena, niin Jumalan omistamisen sijaan korostuu ajatus jatkokertomukseen liittymisestä. Tämänkaltaisen tulkinnan korostaminen vapauttaa myös kirkkoa oikeassa olon pakkopaidasta.

(julkaistu myös Kotimaa24 verkkoesseenä)

Written by latvus

30.12.2011 at 19.35

Synodaalien satoa: Espoossa futista kirkossa, Lapualla professori vääntää ruuvia kireämmälle

with 2 comments

(voit antaa palautetta klikkaamalla tähtiä, kiitos)

1. Synodaalit

Synodaalikokouksissa pidettiin syyskuun viimeisellä viikolla merkittävä määrä korkeatasoisia esitelmiä, pohdittiin keskeisiä uskoon, kirkkoon ja papin virkaan liittyviä kysymyksiä. Puhetta oli paljon, mutta myös toinen toisensa kohtaamista. Tampereen hiippakunnan synodaalikokous teki uraa-uurtavaa työtä toteuttamalla kokouksen varsin pitkälti alhaalta ylös nousevan prosessioppimisen ja tasavertaisen jakamisen kautta. Pitkien esitelmien sijaan tekijöiksi haettiin osallistujia. Tampereen mallin toteutusta kannattaisi analysoida vähän julkisemminkin, sillä se voisi tarjota paljon opittavaa.

Espoossa puolestaan toteutettiin yksi viikon yllättävimmistä ohjelmanumeroista, kun piispa Mikko Heikka otti mittaa sisäfutiksen rangaistuslaukauskisassa kollegojensa Thomas Shivuten (Namibia) ja Brian Smith (Skotlanti) kanssa Tapiolan kirkon keskikäytävällä.

2. Miikka Ruokasen esitelmä Lapualla

Ilmeisesti julkisuudessa eniten huomiota on kerännyt Lapualla professori ja pastori Miikka Ruokasen esitelmä. Sen saamaa vastakaikua kuulijoissa kuvattiin sanoilla: ”ihastus ja tyrmistys”. Esitelmän runkona ollut teksti on luettavissa Ruokasen kotisivulla ja esitelmän keskeiset kohdat löytyvät myös Lapuan hiippakunnan sivuilta.

Ruokanen näkee Suomen ev-lut kirkon olevan vaarassa kulkea kohtia vapaamielistä uskontulkintaa, mikä ilmenee erityisesti kahdessa asiassa. Yhtäältä Raamatun ja uskontunnustuksen ajatuksia halutaan ymmärtää muutoinkin kuin vain kirjaimellisina lauseina ja toiseksi homoparien siunaaminen johtaa kirkon kaltevalle pinnalle, jossa häämöttävät mitä oudoimmat vaarat kuten ”lukumääräneutraali avioliitto”.

 En ota kantaa tässä yhteydessä tarkemmin kysymykseen spekulatiiviseen pelotteluun perhesuhteiden mielikuvituksellisilla skenaarioilla, koska ne eivät ole käsitykseni mukaan millään muotoa realistisia keskustelukohteita, eikä niitä voi verrata asialliseen kysymykseen homoparien aseman selkeyttämiseen kirkossa.

Sen sijaan Ruokasen vaatimus kirjaimellisen uskon puolesta kaipaa pari reunahuomautusta. ”Realistisen ontologian” nimissä Ruokanen vaatii ja vetoaa pitäytymään ehdottoman kirjaimellisessa uskontunnustuksen ja (ilmeisesti myös) Raamatun tulkinnassa. Keskeisiä uskonlauseita ei saa ymmärtää (lainkaan?) metaforisena kielenä vaan asiat on otettava kirjaimellisesti. Esimerkit ”liberaalista” ja ei-kirjaimellisestä tulkinnasta ovat John Spong, James Pike, Kari Syreeni ja Outi Lehtipuu. Kaksi viimeistä ovat päässeet kauhugalleriaan synodaalikirjassa olleiden artikkeleidensa johdosta. Lehtipuu esitellään ”nominalistisen ontologian” edustajana. Tätä vastustaakseen Ruokanen vaatii, että ”kristinuskon väitteet ovat tosia totuuden kaikilla eri tasoilla”.

Mihin Ruokasen viitoittama uskonlauseiden tulkinta sitten vie? Seuraavassa muutama jälkikommentti kysymykseen.

Lauseet ”astui alas tuonelaan (helvettiin)” tai ”astui ylös taivaisiin” ei saa Ruokasen mielestä viitata metaforiseen tilaan vaan kirjaimellisesti tuonelaa on haettava alhaalta maan sisästä. Mutta kuinka alas pitää mennä, että ollaan riittävän ei-metaforisia? Onko vielä alemmas menemisen uskominen vielä oikeampaa ja mitä itse asiassa ”alas astuminen tällöin merkitsee”? Entä miten ylös (avaruuteen) Kristus nousi? Kymmenen senttiä ei taida riittää vaan on puhuttava metreistä, ehkä peräti kilometreistä. Nämä esimerkit eivät ole pilkkaa metaforisen ja konkreettisen kielen rajoista vaan pelkästään asian havainnollistamista. Sitä paitsi jos uskontunnustuksen mukaan Apostolien tekoja seuraten Jeesus nousee ylös (Ap.t. 1), niin Matteuksen evankeliumin (Matt. 28:18-20) viesti on se, että Kristus on salatulla tavalla läsnä meidän kanssamme – eikä siis mennnytkään minnekään.

Onko uskon kielen ymmärtäminen kristillisen uskon kannalta aina ei-metaforiseksi ja kirjaimelliseksi parempaa, oikeampaa ja aidompaa? Ruokasen mielestä se merkitsee isien uskon puolustamista, kristillisen uskon väljähdyttävän liberaalin linjan valintaa ja johtaa kirkon rappioon. Vaihtoehdot ovat siis Ruokasen mielestä kääntyminen konservatiiviseen ja aiempaa kirjaimellisempaan tulkintaan tai hyväksyä liberaali rappio.

Haluaisin nähdä kirkon todellisuuden laajemmin kuin vain tällä yhdellä janalla. Espoon synodaalikokouksessa professori Kirsi Tirri toi esiin spiritualiteettiälyn, spiritualiteetin nousevan trendin ja tarpeen etsiä sellaisia spiritualiteetin malleja, jotka tukevat yksilön persoonallista ja hengellistä kasvua. Tällöin usko Jumalaan saa säilyttää mysteerinsä, eikä sitä selitetä rationaalisesti puhki. Tällöin vältetään hedelmätön jako kirjaimelliseen uskoon, joka johtaa päättömyyden uskomisen tarpeeseen tai uskonihmeen latistavaan järkiuskoon, jossa Jumalalla ei ole enää tilaa.

Metaforisen, konkreettisen ja mysteerille tilanantavan uskonkielen ja sitä tukevan spiritualiteetin tie näyttää dynaamisemmalta ja tasapainoisemmalta kuin Ruokasen populistiselta tuoksahtava tiukka jako kahteen.

Jumalan kivekset eli kilpailu kirjaimellisesta uskomisesta

with 13 comments

 

Arkkipiispanvaalissa syntyi erikoinen ilmiö vaalin toisella kierroksella. Ehkä lähtölaukaus oli television Voimala-ohjelmassa, jossa Miikka Ruokasen ja Kari Mäkisen välille oli selvä ero suhtautumisessa uskontunnustuksen lauseeseen ”syntyi neitsyt Mariasta”.  Ruokanen esiintyi ponnekkaasti ja vailla epäilyksen häivää alleviivasi sitä, että hän uskoo kirjaimellisesti. Mäkinen halusi paljon pidempään selittää, mitä tällä lauseella ilmaisee ja mistä siinä on kysymys. Ilmiö oli valmis. Tämän jälkeen Mäkisen uskoa epäiltiin. Ilmeisesti joidenkin mielestä hänen olisi pitänyt pelkästään sanoa: ”uskon kirjaimellisesti”. Tai vielä parempi olisi ollut: ”Uskon vielä kirjaimellisemmin”.

Arkkipiispanvaalin jälkeen asian nosti esille Suvi Puhakan (KD) Kotimaa24 blogi, jossa hän ilmaisi tuohtumuksen Terho Pursiaisen (Vihr.) ajatukselle, että neitseellinen syntymä ei ole historiallinen tapahtuma, jota tulisikaan ymmärtää kirjaimellisesti. Kotimaa24 kommentoijat vakuuttivat kilpaa uskovansa neitseelliseen syntymään toinen toistaan kirjaimellisemmin. (Detaljeista katso aiempi kirjoitukseni)

Samaa kysymystä jatkoi puolestaan Sammeli Juntusen kirja Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Juntusen mielestä neitseellinen syntymä ei missään tapauksessa ole metafora (kielikuva) vaan jotakin faktista ja todellista. Ilmaus ”Jumalan poika” on Juntuselle metafora, mutta ”syntyi neitsyt Mariasta” on jotakin muuta, ei-metaforista. Siis ilmeisesti jotakin, joka voitaisiin rinnastaa lauseisiin ”asui Nasaretissa”, ”kuoli Pontius Pilatuksen aikana”. Juntusen mukaan Jeesus voi olla ”Jumalan poika” ilman, että ”Jumalalla on kivekset”.

* * * * *

 

Antiikin aikana käsitys naisen osuudesta lapsen alkutaipaleella oli varsin hämärä. Kaikille oli selvää, että miehen siemen oli ratkaiseva ja ilman sitä elämää ei ollut. Nainen sen sijaan miellettiin lähinnä astiaksi, jossa miehen siemen kasvoi. Siksi myös lapsettomuus oli naisen vika, jos mieheltä kerran tuli siemeniä.

Jeesuksen syntymä neitseestä on mainittu UT:n teksteissä kahdesti: Luukas 1:26-38 ja Matteus 1:18-24. Kumpikin kertomus sanoo Marian tulleen raskaaksi Hengen vaikutuksesta. Kumpikaan evankeliumi ei enää sanallakaan viittaa lapsuuskertomukseen tai perustele sillä esimerkiksi ihmisyyttä tai jumalallisuutta. Vastaavia kertomuksia antiikin suurmiesten lapsuudesta tunnetaan lukuisia ja niissä kertomuksissa kuvaukset jumalallisesta alkuperästä ymmärretään viittaukseksi tulevasta tärkeästä tehtävästä. Luukkaan ja Matteuksen evankeliumit on kirjoitettu noin 80-100 jKr.

Varhaisemmat UT:n tekstit viittaavat Jeesuksen olevan fyysiseltä puolelta Daavidin siemenestä (siis jonkun Daavidin suvun miehen siittämä) ja vasta ylösnousemuksessa olevan Jumalan poika (Room 1:1-4). Paavali kirjoitti 50-luvun puolivälissä.

Markuksen ja Johanneksen kielikuvat ovat taas erilaiset Jeesuksen alkuperän suhteen, mutta intentio on sama. Jeesus on Jumalan Poika.

Samaa muistuttavat myös useat Apostolien tekojen tekstit, jotka viittaavat Jeesuksen asemaan Jumalan poikana ylösnousemuksen perusteella. Yllättävä asia, koska Luukkaan evankeliumi on samasta kynästä peräisin, mutta nyt ei löydy viittauksia syntymään.

* * * * *

 

Mistä johtuu kilpailu kirjaimelliseen uskon vakuuttamisesta? Helppo vastaus voisi olla uuskonservatiivisuuden nousu, jossa Raamatun erehtymättömyyttä ei viedä äärimmilleen kuten fundamentalismissa, mutta kirjaimellisuudesta pidetään kiinni kynsin hampain silloin, kun asia mainitaan Apostolisessa uskontunnustuksessa. Uusfundamentalismin salonkikelpoisempi nimitys on ”klassisen kristinuskon” puolustus.

Olisiko jo aika ryhtyä korostamaan avoimesti ja julkisesti, että Raamatussa on monenlaisia tapoja puhua Jeesuksesta ja Jumalan evankeliumista? Aina eivät tavat mene yksi yhteen hellenistisen maailman ja sen kielipelien keskellä muotoiltuihin dogmien kanssa, mutta silti intentiot ovat liki samansuuntaisia. Tällöin huomattaisiin, että dogma oli omana aikanaan toimiva kielipeli uusplatonistisen maailman keskellä, mutta siihen hirttäytyminen myöhemmin – ja varsinkaan muiden hirttäminen siihen – ei vastaa alkuperäisiä intentioita.

PS
Kirjaimellisen uskomisen vaatimus johti katolisen uskonopin ongelmiin 1800-luvulla, kun naisen munasolun osuus kähinöissä tuli selväksi. 1854 paavi julistikin opin Marian tahrattomasta sikiämisestä, jotta Marian kantama munasolu olisi vapaa seksuaalisen halun turmiollisesta vallasta ja perisynnistä. Joka uskoo tähän, voi uskoa myös Jumalan kiveksiin. Kirjaimellisesti.

Debatti neitseestäsyntymisestä: Puhakka vs. Pursiainen

with 9 comments

 

Kotimaa24 blogiviidakossa syntyi 22.3.2010 vilkas keskustelu Suvi Puhakan postauksesta ”Kuka uskoo enää neitseestä syntymiseen”

Pappi julisti, että kristityn ei tarvitse tietää Jeesuksen alkuajoista, ja että Markuksen evankeliumi ei kerro Jeesuksen alkuajoista kenties siitä syystä, ettei evankeliumin kirjoittaja pitänyt kertomusta neitseestä syntymisestä uskottavana. Hän kysyi, kuka uskoo neitseestä syntymiseen ja totesi, ettei ”voi ottaa näin uskovaa ihmistä vakavasti”, ja että tällaiselta ihmiseltä ”puuttuu tilanteen taju täysin”. Pastori myös kuulutti, että ”sellaista paikkaa ei ole kuin tuonela.”Miten tällaista voidaan saarnata evankelisluterilaisessa messussa? Blogi kokonaisuudessaan (http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?bid=237&id=6464) 

Kirjoittaja ei sano suoraan, mutta viittaa selkeästi Huopalahden seurakunnan pastorin Terho Pursiaisen saarnaan, jonka keskeinen kohta on seuraava.

”Kohta ”syntyi neitsyt Mariasta” ei ole ainoa niin sanotun apostolisen uskontunnustuksen ongelmallinen kohta ajattelevan ihmisen näkökulmasta. Kuka enää todella uskoo siihen, että on paikka nimeltä tuonela, jonne Jeesus laskeutui? Tai että Jumala tosiaan istuu jossakin todellisuuden nurkassa tuolilla, vieressään toisella tuolilla ylösnoussut Kristus? Jos joku väittäisi uskovansa apostolisen uskontunnustuksen jokaisen rivin kirjaimellisesti todeksi, ei minun silmissäni olisi vakavasti otettava henkilö, vaikka olisi kuinka korkeassa kirkollisessa asemassa tai kuinka pitkälle oppinut yliopistomies. Jos uskontunnustus pitää käsittää luetteloksi väitteitä, joiden kirjaimellisen totuuden uskontunnustukseen yhtyjä allekirjoittaa, jokaisen rehellisen seurakuntalaisen tulee vaieta, kun käsketään lukemaan uskontunnustusta yhteen ääneen.   —

Messu on vuoropuhelua Jumalan ja seurakunnan välillä. Jumala puhuttelee seurakuntaa ja seurakunta tunnistaa tahon, joka sitä puhuttelee, Jumalan. Uskontunnustus on juhlallinen muoto, jolla seurakunta vastaa puhuttelijan tervehdykseen mainiten hänen nimensä ja tittelinsä. Uskontunnustus on oikeastaan harhaanjohtava termi. Kyseessä on uskontunnistus: usko tunnistaa Jumalan. Tunnistus on seurakunnan yhteistä suostumista Jumalan puhuteltavaksi. Siksi se on julkinen akti, ääneen esitetty yhteinen repliikki.” (Pursiaisen saarna on kokonaisuudessa osoitteessa: http://huopalahti.kirkkohelsinki.net/?deptid=10100) 

Valtaosa Kotimaa24 keskustelijoista oli yksiselitteisesti Puhakan tavoin tuohtuneita Pursiaisen pohdiskelusta  – valtaosa tosin saarnaa tietämättä. Miksi? Missä on pihvi?

Ensimmäinen kysymys on, pitääkö ja saako Raamattua lukea käyttäen normaalia järkeä ja historiantutkimuksen perusvälineitä, siis niitä, joilla kirkon papit koulutetaan yliopistossa. Jos on sitä mieltä, että Raamattua ei saa tutkia samalla tavoin kuin muita antiikin lähteitä, niin silloin jo pelkkä fundeerauksen ehdottaminen voidaan tulkita merkiksi epäuskosta. [Näin ilmeisesti osa tulkitsi oman lyhyen kommenttini, vaikka en ottanut tietoisesti kantaa puoleen tai toiseen vaan pyysin lukemaan Raamattua tarkasti ja fundeeraamaan asiaa].

Mitä siis tutkimus nostaa esiin asiassa?

UT:n tekstit käyttävät erilaisia ilmauksia puhuessaan evankeliumista/pelastuksesta/sovituksesta jne. Se, mikä on meille looginen, kokonainen ja ehyt uskonoppi on UT:n teksteissä paljon rosoisempi, paljon epäloogisempi ja ennen kaikkea monin kohdin myös katkelmallinen. Se, että Markuksen evankeliumi ei puhu mitään Jeesuksen neitseellisestä syntymästä ei estä evankeliumia puhumasta Jeesuksesta Jumalan poikana. Tai evankelistoista nuorin, Johannes, puhuu Logoksesta, joka oli ennalta olemassa ja tuli ihmiseksi – mainitsematta neitseellistä syntymää. Paavali puhuu Jeesuksesta Jumalan poikana ja viittaa silloin ylösnousemukseen, ei neitseelliseen syntymään (samoin tapahtuu Apostolien teoissa).

Kirjassa Pieni kirja Jeesuksesta Wille Riekkinen kuvaa hyvin sitä, että UT:ssa on erilaisia tapoja puhua Jeesuksen ratkaisevasta merkityksestä. Kaikki ovat vakuuttuneita Jeesuksesta, mutta käyttävät toisistaan riippumatta erilaista julistuksen kieltä. Erilaiset tavat julistaa Jeesusta ovat osa Raamattuamme.

Debatin ydin on tässä: meidän tapamme katsoa UT:n tekstejä tapahtuu niiden silmälasien läpi, jotka kirkon myöhemmin muotoutunut uskonoppi korostaa ja jotka myös erilaiset herätysliikkeet omilla painotuksillaan värjäävät. Uskonopissa sanoma Jeesuksesta on osa loogista ja harmonista kokonaisuutta, järjestelmä, jossa paloista muodostuu kokonaisuus. Silloin yhdenkin kohdan pohdinta on vaaraksi kokonaisuudelle. Toisaalta tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että varhaisina vuosisatoina kysymys neitseellisestä syntymästä ei ollut vielä pitkään Raamatun jälkeenkään keskeinen osa kristinoppia ja jos siihen viitattiin, niin sillä perusteltiin Jeesuksen ihmisyyttä, ei jumalallisuutta.

Pursiainen sanoi äänen sen, että Raamatussa on monia ääniä ja taivaaseen pääsee, vaikka ei haluaisi muodostaa kokonaisuudesta systeemiä.  Ja että kristitty voi hyväksyä, että uskonnollisen kielen olennainen piirre on käyttää erilaisia kielikuvia, jotka eivät ole matematiikkaa.

Miksi ei näinkin voisi liittyä yhteiseen uskontunnustukseen?

Written by latvus

22.3.2010 at 23.17