Latvus

Kari Latvuksen blogi kirkosta ja yhteiskunnasta

Rikos ja sovitus; radion aamuhartaus

leave a comment »


 

6.6.2013;
Kari Latvus

 

Väärästä teosta seuraa rangaistus. Tämä sääntö on tunnettu periaate kaikissa yhteisöissä. Joskus teot ovat pieniä ja vaarattoman oloisia näpistyksiä, joskus taas teko vie toiselta hengen tai aiheuttaa elämän mittaisen trauman.

 

Yleinen moraalinen taju kertoo, että väärin tehnyt ei ole sankari vaan roisto, pieni tai suuri, mutta kuitenkin roisto.

 

”Toinen pettää aivan julkisesti toista väärennetyin tavaroin, mitoin, painoin ja rahoin sekä hankkii itselleen etuja vilpillisesti, ovelilla juonilla ja luihuilla tempuilla. Kauppaa tehtäessä kiskotaan ylihintaa, pannaan mielivaltaisia rasitteita, nyljetään ja kiusataan. Kuka tuon kaiken pystyy kertomaan ja luettelemaan?”

 

Näin sivaltaa Martti Luther ja jatkaa.

 

”Kyseessä on sanalla sanoen maailman yleisin elinkeino ja suurin ammattikunta. Jos tarkastellaan nykyhetken maailmaa, niin säädystä riippumatta se on kuin yksi ainoa valtavan suuri ja laaja rosvoluola, pullollaan suurvarkaita. Noita kiskureita kutsutaankin syystä nojatuolirosvoiksi, maiden ja mantujen varkaiksi. He eivät ole mitään rahakirstun ryöstäjiä eivätkä pikkuvarkaita, jotka kähveltävät käteistä, vaan he istuvat tuoleissaan ja käyvät suurista herroista ja arvokkaista kunnon kansalaisista. Heidän ryöstönsä ja varkautensa tapahtuvat oikeuden varjolla.”

 

Näin sanoessaan Martti Luther ei ihan väärässä ollutkaan.

 

Kuluvana vuonna Suomessa erityisen huomion ovat saaneet julkisuuden henkilöiden, kuten ministereiden Heidi Hautalan ja Ville Niinistön toimet lain ja laittomuuden välissä; siis sillä kuuluisalla harmaalla alueella, jossa oma etu on kirkkaampi kuin lain selvät sanat.

 

Tänä vuonna erityinen piirre on ollut tekojen julkistamisen jälkeiset pikaiset anteeksipyynnöt.  Ajan henki on selvä: se joka yrittää julkisuudessa puolustella tekojaan, on sosiaalisen median tikarien heiton kohteena välittömästi. Oikein tai väärin, mutta somen kenttätuomioistuin on aina valmiina langettamaan tuomion tapahtuneesta, kuullusta ja usein myös luullusta.

 

Valtakunnan tunnustajien listalle kipusi hiljattain myös taiteilija Kristiina Isola. Hän oli suunnitellut kankaan, joka oli kopioitu ukrainalaisen taiteilijan Maria Primatshenkon teoksesta. Kuvien katsominen rinnakkain aamun lehdestä ei jättänyt sijaa epäilylle.

 

Kristiina Isolan vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Hän kirjoitti: ”En tullut ajatelleeksi tekijänoikeuksia tai sitä, että omisin jonkun toisen luovaa työtä. […] Ymmärrän nyt menetelleeni väärin ja kadun ja häpeän toimintaani.”

 

Kohu syntyy, tekijä tunnustaa ja pyytää anteeksi. Toisiaan seuraavat rikos, rangaistus ja sovinto.

 

Häviävätkö ihmisten pahat teot samalla tavoin kuin Finnair poistomaalaa lentokoneesta petoksella syntyneen teoksen. Valkoista maalia päälle ja asia on pois päiväjärjestyksestä. Näinkö se menee?

 

On helppo jakaa se tuntemus, että väärin tehneen tulisi joutua kiinni teoistaan.  Yhteinen elämä perustuu luottamukseen ja yhteistyöhön. Se, joka rikkoo lähellä olevan tai laajemman yhteisön pelisääntöjä syö samalla maata koko yhteisön alta.

 

Toisinaan on ilmeistä, todellinen sovinto syntyy vasta, kun loukattu osapuoli saa korvauksen kärsimästään vääryydestä. On asioita, joissa on selvää, että vasta silloin kun rikkeestä, lainkiertämisestä, moraalittomuudesta ja suoranaisista rikoksesta joutuu edesvastuuseen ja joutuu korvaamaan tekemänsä vääryyden, voi vapautua syyllisyyden painosta. Teko piinaa tekijää niin pitkään, kun se ei ole tunnustettu ja sovitettu.

 

Entä miten toimia silloin, kun rikokset ovat kohtuuttoman suuret, yhteisön uskottavuutta syvältä kaivavat ja kaikkien moraalitajua räikeästi kalvavat? Tästä antaa hyvän mallin Etelä-Afrikkassa käytetty ”totuuskomissio”. Erityisesti arkkipiispa Desmond Tutun liikkeellepanema totuuskomissio tarjosi mahdollisuuden käsitellä asioita, joita ei ollut mahdollisuutta saada tavalliseen oikeuteen, mutta jotka oli pakko käsitellä julkisesti.

Totuuskomissio oli poikkeuksellinen teko, kuin julkinen rippi. Se merkitsi julkista väärintekemisen tunnustamista ja mahdollisuutta jatkaa eteenpäin. Etelä-Afrikan totuuskomissio kävi läpi rankkoja asioita: väkivaltaa, ihmisten katoamisia, poliittista ja rasistista laittomuutto.

 

Kuuntelin monta vuotta sitten vankilapappi Markku Yli-Mäyryn pysähdyttävää kertomusta, kuinka tärkeä on tuoda raskaita rikoksia tehneitä ihmisiä kohtaamaan uhreja, omaisia ja samalla itseään. Vuosikymmenien kokemus nosti esiin sen, että tarvitaan kohtaamista ja tarvitaan sovintoa. Usein vasta silloin väärintekijä ja uhri voivat saada elämässään uuden mahdollisuuden. Yli-Mäyry puhui pitkään rakkaudesta, sovinnosta ja siitä mitä tästä kaikesta syntyy: anteeksiannosta. Hän ei sanonut mitään rangaistuksesta ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta – ehkä siksi, että se on vankilassa muutenkin esillä.

 

Isä meidän,

Joka olet meitä vastapäätä.

Anna meille rohkeus tunnustaa tekomme ja

kohdata kaltoin kohtelemamme ihmiset.

Jumala, älä unohda oikeutta,

mutta vieläkin enemmän rukoilen tänään,

että opettaisit meille, mitä merkitsevät armahdus ja sovinto.

 

Virsi 591:3-4

3. Rakkauden henki saa koskettaa

kylmän kouristamaa ihmismieltä.

Käsi käteen ojentuu.

Ruoho versoo. Laulaa puu. Vääryys väistyy oikeuden tieltä.

 

4. Nosta katse huomiseen: luomiseen

kuulet Herran kutsuvan jo meitä.

Hän voi poistaa orjuuden,

hän luo meistä ihmisen luomaan auki toivon, ilon teitä.

Mainokset

Written by latvus

6.6.2013 klo 10.27

Kategoria(t): Saarnat

Tagged with , , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: