Latvus

Kari Latvuksen blogi kirkosta ja yhteiskunnasta

Syntyi neitsyt Mariasta. Kirkon kiista uskontunnustuksesta

with 4 comments


Kuopion piispanvaali kuumentaa tunteita jo alkuvaiheissa. Piispanvaalin ehdokas hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen totesi YLEn alueuutisten haastattelussa, ettei pidä kertomusta Jeesuksen neitseellistä syntymää biologisena seikkana. Siitä huolimatta Häkkisen mukaan on perusteltua uskoa Jeesukseen Jumalan poikana. Vastaehdokas professori Miikka Ruokanen sivalsi tiukasti kilpahakijaa ja epäili Häkkisen olevan ”väärällä alalla”.

”Onko uskontunnustus sitä, mitä siinä lukee vai onko se tulkittava vertauskuvallisesti?” Provosoivaa kysymystä tarjotaan erityisesti piispanvaalien kandidaateilta toivoen, että nyt saadaan näkyviä otsikoita. Vaalikeskustelujen huono puoli on kuitenkin siinä, että niissä harvoin maltetaan rauhassa punnita monisyisen asian eri puolia asianmukaisesti. Vastaukset supistuvat median paineessa 160 merkin mittaiseen miniviestintään tai pahimmassa tapauksessa kohdistuvat muiden ehdokkaiden mustamaalaukseen.

 

Liittyen, palvoen ja nojaten

Uskontunnustuksen luonne on yhteisöllinen. Se on ollut kristittyjen yhteisön uskon ilmaus yli ajan ja paikan. Samoilla sanoilla uskon ovat ilmaisseet kristityt liki kahden vuosituhannen ajan ja edelleen kirkot eri puolilla maailmaa tarttuvat perinteisiin uskontunnustuksiin. Nikean uskontunnustus on globaalisti laajemmin käytetty kun taas ns. apostolinen uskontunnustus on vieraampi idän kirkoissa. Jälkimmäinen on yleinen messuissa Suomessa.

Uskontunnustuksen keskeinen merkitys on yhteenliittymisessä. Tunnustamalla yhteisen uskon voi liittyä laajaan kristittyjen joukkoon, siis uidaan samassa virrassa, johon ovat uskaltautuneet monet muutkin kysymyksineen, epäilyineen tai haparoivine uskoineen. Erilaiset ihmiset, erilaisin ajatuksin ja tulkinnoin liittyvät samaa jatkokertomukseen, jossa liitytään vaeltavaan kristittyjen matkaseurueeseen. Pitkään ja laajaan karavaaniin kuuluu aina myös monta tulkintaa samoistakin asioista.

Mukaan mahtuu ripaus tietoa, sillä mahtuuhan lauseisiin esimerkiksi maininta Pontius Pilatuksesta, jonka aikaan keskeiset asiat tapahtuvat. Hänen elämänsä voi paikallistaa historiassa. Tieto-osastossa ei uskontunnustuksen kohdalla pääse kuitenkaan alkua pidemmälle, jos mittarina on historiallisesti ja tutkimuksen avulla varmennettu tieto. Kukapa todentaisi Jeesuksen astumista alas tai ylös, puhumattakaan Isän oikealle puolelle istumista? Kyseessä on siis joukko uskonnollisia vertauskuvia, kielikuvia, jotka kuvaavat Jumalan toimintaa. Tieto ja historiallinen todeksi tietäminen on yksi kapea säie uskontunnustuksessa, sillä monissa kohdissa historian tutkimuksen avulla uskontunnustuksen seikkoja ei voi todistaa puoleen tai toiseen.

Kristittyjen joukkoon liittymisen ja tietämisen lisäksi tarvitaan muutakin. Mukaan uskontunnustukseen mahtuu Jumalaan nojaamista. Perinteisesti on puhuttu ”palvonnasta”, vaikka tuo sana on nykyisin varsin harvinainen ja lähinnä esillä vain sokeasti rakastuneiden kielessä, kun hormonit vievät elämää mennessään. Jos sana palvonta on vaikea pitää itselle sopiva, niin tilalle voi etsiä muitakin ilmauksia. Miksei voisi ajatella nojaavansa Jumalaan lausuessaan uskontunnustuksen? Jumalaan nojatessa turvataan elämän epävakaiden ilmojen keskellä elämän antajaan. Silloin tunnustetaan Jumalalle se paikka, joka Jumalalle kuuluu. Tässä vaiheessa on rationaalinen osuus jäänyt syrjemmälle ja tilalle tullut tunne, halu ja tahto. Myös ne kuuluvat mukaan uskontunnustukseen. Kyse ei kuitenkaan ole sokeasta, ehtoja asettamattomasta uskonvimmasta vaan kokonaisvaltaisesta uskoon ojentautumisesta. Mukaan mahtuu tietoa, todistettavia historian faktoja, uskonnollisia vertauskuvia, mutta myös asennetta ja tunnetta.

Monitahoisessa asiassa yksioikoiset vaatimukset ovat yleensä pahasta. Se, joka alleviivaa vaikkapa vaatimusta todistaa uskontunnustuksessa kaikki kirjaimellisesti todeksi, ryhtyy samalla purkamaan uskon mysteeriä tavalla, josta ei enää muodostu mielekästä kokonaisuutta.

Esimerkkinä ”syntyi neitsyt Mariasta”

Hyvän esimerkin tarjoaa lause ”syntyi neitsyt Mariasta”.  Lause on osa apostolista uskontunnustusta. Lauseen taustalla on Uuden testamentin tekstit, mutta kyse ei ole Raamatun sitaatista. Vuosisatojen aikana lauseelle on annettu erilaisia sisällöllisiä tulkintoja riippuen siitä, mihin uskontulkinnan yhteyteen se on sijoitettu.

Mitä voimme sanoa Jeesuksen neitseellisestä syntymästä historian tutkimuksen avulla? Historiallisesti tärkein todistusaineisto tulee ns. primäärilähteistä, joissa kirjoittaja kuvaa itse tuntemiaan tai havainnoimiaan seikkoja. Jeesuksen äidin, Marian, emme tiedä kirjoittaneen mitään tai ainakaan meille ei ole säilynyt hänen kirjoittamiaan tekstejä. Varhaisin kirjoittaja Uudessa testamentissa on Paavali. Hänen kirjeissään sivutaan Jeesuksen syntymää kahdesti. Galatalaiskirjeessä (4:4) Paavali sanoo, että ajan täyttyessä Jumala lähetti poikansa, ”naisesta syntyneen” ja lain alaiseksi tulleen, vapauttamaan lain alaiset. Jeesuksen syntymään tai hänen äitiinsä ei liity mitään yliluonnollisia määreitä. Sitä vastoin Paavali viittaa Roomalaiskirjeen alkujakeissa (1:2-4) Jeesuksen olevan fyysisen syntyperän puolesta Daavidin sukulainen (ek spermatos David): sana siemen viittaa fyysiseen isälinjaan. Suvunjatkamisen ytimessä oli miehen siemen, jolle nainen tarjosi kasvuastian. Naisen munasolustahan kukaan ei vielä tiennyt mitään liki kahteen vuosituhanteen. Paavalille Jeesus on Kristus ja Jumalan poika ylösnousemuksen myötä. Sen sijaan Jeesuksen syntymään Paavali ei liitä mitään erityisiä mainintoja. Kannattaa myös muistaa, että Paavali ei myöskään käytä Jeesuksesta nimitystä Jumala vaan jättää tämän ilmauksen ainoastaan Isälle.

Nämä Paavalin tekstit sijoittuvat 50-luvulle, vain pari vuosikymmentä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Varhaisin evankeliumi, Markus, on kirjoitettu oletettavasti 70-luvulla. Jeesuksen syntymästä Markus ei kerro mitään. Sukulaisiin liittyvä jakso vain mainitsee Jeesuksen olleen Marian poika ja Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli (6:3) – siis vain tavallinen nasaretilainen. Markus ei kerro Jeesuksen elämäntarinaa vaan hänen sanomansa ja korostaa ristinkuolemaa.

Matteuksen evankeliumi 80-luvulla ja Luukas vähän myöhemmin laajentavat näkökulmaa. Molemmilla on kuvaus Jeesuksen lapsuudesta evankeliumien alussa. Kertomukset ovat kovin erilaiset ja käytännössä vaatii suurta fundamentalistista akrobatiaa, jos niiden pohjalta laatii yhtenäisen kuvauksen Jeesuksen syntymän tapahtumista. Yhdellä on maininta tietäjistä, ihmetähdestä, Egyptin pakomatkasta ja Herodeksen lapsenmurhasta. Toinen taas kertoo verollepanosta, paimenista ja enkelistä kedolla. Yhteistä ovat vanhemmat, Joosef ja Maria, viittaus Betlehemiin sekä maininta lapsen syntymästä Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Olennaista on huomata myös se, että evankeliumeissa neitseellisellä syntymällä viitataan Jeesuksen merkittävään tulevaan elämään. Vastaavia kertomuksia tunnetaan antiikissa runsaasti suurmiesten lapsuudesta. Toisaalta evankeliumeissa – tai myöskään yleisemmin kristikunnan alkuvuosisatoina – ei viitata Jeesuksen syntyneen neitseestä, jotta Jeesus olisi synnitön ja siten voisi lunastaa maailman. Sitä paitsi Jeesuksen jumalallisuutta perustellaan Apostolien teoissa (Luukkaan jatko-osa) ylösnousemuksella, ei syntymällä.

Evankeliumeista myöhäisin, Johannes, kirjoitettiin ehkä ensimmäisen vuosisadan lopulla. Kirjoittaja ei käytä ilmausta ”syntyi neitsyt Mariasta” vaan toteaa Sanan tai Järjen (logos) olleen jo alussa Jumalan luona ja ”tulleen lihaksi” (1:14).

Jos historian tutkimuksen keinoin pyrkii kaivautumaan mahdollisimman varhaiseen ja historiallisesti luotettavimpaan vaiheeseen (Paavali ja Markus), niin neitseellisestä syntymästä ei tässä tasossa puhuta mitään. Myöhemmin syntyneet kertomukset laajentavat kuvausta yhtäältä Jeesuksen syntymään (Luukas, Matteus) tai jopa aikojen alkuun (Johannes). Entä mikä on historiallinen tapahtumakulku uskonnollisten tekstien takana? Historian tutkijat eivät voi saavuttaa koskaan ehdotonta totuutta vaan ainoastaan luoda todennäköisen historiallisen rekonstruktion, joka parhaiten selittää olemassa olevat tosiseikat.

Uuden testamentin eri-ikäiset ja erilaisin äänenpainoin varustetut tekstit eivät vielä pidä sisällään 300-400 –luvuilla syntyneitä uskonopillisia muotoiluja, joita esimerkiksi Nikean uskontunnustus viljelee.

 

Kukaan ei omista Jumalaa

Jeesuksen merkityksestä kristillisyydessä puhutaan erilaisin sanoin ja kuvin. Taustalla on monitahoinen kehityskulku, jolle fundamentalismiin taipuva historiallisuuden vaatiminen ei tee oikeutta. Kirjaimellisuuden tai historiallisuuden ylikorostaminen unohtaa sen, ettei kristillisellä kirkolla ole hallussaan suoraa tai absoluuttista tietoa Jumalasta tai valtaa Jumalaan. On asianmukaista nöyryyttä muistaa, että Raamattu, uskontunnustus ja näiden akateeminen tutkimus ovat vain apuvälineitä, joita kirkossa(kin) voidaan keskustellen opetella käyttämään.

Historian tulkintaprosessi muistuttaa, että yhtä ja oikeaa tietoa Jumalasta ei hallitse mikään taho.  Kirkkokaravaanissa kulkeneitten ja siihen liittyvien kutsumuksena on edelleen kysyä, pohtia ja epäröiden uskoakin.  Kun uskontunnustuksen mieltää yhteisöön liittymisenä ja Jumalaan nojaamisena, niin Jumalan omistamisen sijaan korostuu ajatus jatkokertomukseen liittymisestä. Tämänkaltaisen tulkinnan korostaminen vapauttaa myös kirkkoa oikeassa olon pakkopaidasta.

(julkaistu myös Kotimaa24 verkkoesseenä)

Advertisements

Written by latvus

30.12.2011 klo 19.35

4 vastausta

Subscribe to comments with RSS.

  1. Hei hyvä Kari,

    Onko Sinusta mielekästä pitää mitään uskontunnuksessa, esimerkiksi apostolisessa
    uskontunnustuksessa, totena – ja pitäisikö piispankaan pitää?
    Voisiko sanoa, että se tuntuu hyvältä tai että haluan uskoa siihen tai haluan nojautua siihen?
    Miksi sitten haluat nojautua siihen, miksi et johonkin muuhun, esimerkiksi Koraanin tai Zen Avestan tai
    Tripitakan teksteihin? Voisiko Sinusta lähes mikä tahansa toimia samankaltaisena organumina,
    johon voi mainiosti peilata ajatuksiaan, tunteitaan, halujaan, tarpeitaan ja deprivaatioitaan?
    (Itse en ajattele edellisellä tavalla.) Mutta jos niin ajattelee, eikö se johda
    relativismiin. But who cares?

    Mutta ebionit ja valentinolainen Filippuksen evankeliumi torjuivat neitseestä sikämisen ajatuksen tai ainakin
    esittivät polemiikkia sitä vastaan ( Ign., Ef.7:2., Fil.ev. 17 (NHKV 180)).

    Luin hetki sitten taas Heikki Räisäsen loistavaa kirjaa Mitä varhaiset kristityt uskoivat ja
    tietenkin kirjaansa The Rise of Christian Beliefs: The Thought World of Early Christians.
    Sulle varsin tuttuja juttuja, tietenkin, koska kuuluvat alaasi.

    ystävällisesti Matti Taneli

    Matti

    1.1.2012 at 11.49

  2. Hei,
    kysyt, että on mielekästä pitää uskontunnustusta totena. Siis missä mielessä totena: historiallisesti, teologisesti, elämän mielekkyyden näkökulmasta? Vai sen suhteen että maailmassa miljardi tai kaksi näkee nälkää?

    Kaikesta huolimatta: kyllä pidän uskontunnustusta mielekkäänä, mutta en halua tehdä siitä sarjaa todistettavia historian tai matematiikan lauseita. Silti joukkoon voi liittyä, siinä kysyä ja sen kanssa nojata Jumalaan. Se on minulle totenapitämistä

    Olen Koraanin lukenut mutta se ei minua puhuttele. Siellä voi olla hyviä ajatuksia ja se voi tuoda esiin jotain olennaista ihmisestä ja Jumalasta. Silti en osaa antaa näille muille teoksille samaa asemaa kuin Raamatulle. Kyse on sekä yhteisestä kollektiivisesta vastaanotosta mutta myös henkilökohtaisesta rakkaudesta Raamattuun.

    latvus

    1.1.2012 at 22.44

  3. Teemaan liittyen kannattaa lukea myös Ilmari Karimiehen blogi (http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?bid=586&id=24778) jossa käsitellään Lutherin saarnan avulla uskontunnustuksen lausetta ”astui alas tuonelaan”. Tuo esiin uskontunnustuksen vertauskuvallisen puolen osana uskon mysteeriä.

    latvus

    1.1.2012 at 23.21

  4. Hei hyvä Kari,

    Kiitos vastauksestasi! Hieman provosoin. En nyt ole kyllä Karimiehenkään kanssa samaa mieltä.
    Piispaehdokkaat kuitenkin puhuvat nyt tärkeistä asioista. Onko sitten niin tärkeää, kuka
    on teologisesti etevin piispa? Minusta ei, vaikka piispan pitää olla kirjansa lukenut. Tulee mieleen
    myös Mikko Juvan loistava kirjoitus, missä hän puhuu teologian professoreiden ja piispojen
    erilaisista rooleista. Monet maallikot ihan tosissaan luulee, että teologiaa opiskelevien pitää
    kuulua Suomen ev. lut. kirkkoon tai johonkin muuhun. Tai, että teologian opiskelijat uskoisivat
    Jumalaan. Osa kuuluu kirkkoon, osa ei ja osa uskoo ja osa ei. Mistähän se johtuu, että monet
    kohtuullisen valistuneetkin maallikot tuollaisia outoja kuvittelevat. Ihan hyvin ateistit tai muslimit voivat
    opiskella HY:n tai muiden yliopistojen teologisissa tiedekunnissa, koska ne ovat tunnustuksettomia
    instituutioita.

    Kari, yksi juttu on se, että monet eivät ole uskonnollisesti päässeet abstraktisen ajattelun vaiheeseen.
    Heille lapsuuden jumalakuva on pysyvä turva, olkoon heillä se oikeus. Eivät kaikki hyvätasoiset
    teologitkaan ymmärrä edes modaalilogiikan alkeita, vaikka Simo Knuuttilalle ne ovat selkeitä asioita –
    jostain kumman syystä;) Varmaan Sinullekin ne ovat kevyttä kauraa. Olen tavannut myös sellaisia,
    jotka eivät edes tiedä, mitä tarkoitetaan isagogiikalla;)

    Hyvää uutta vuotta A.D. 2012 Sinulle!

    ystävällisesti Matti Taneli

    Matti Taneli

    2.1.2012 at 22.46


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: