Latvus

Kari Latvuksen blogi kirkosta ja yhteiskunnasta

Eksegeettinen työskentely (EK103), osa 1

with 2 comments


Selitys

Pidän teologisessa tiedekunnassa keväällä 2011 luentoja eksegetiikan menetelmistä, eksegeettisestä analyysistä ja hermeneutiikasta. Dosentin ikkunan postauksissa jaan luentosarjan keskeiset teemat. Blogi toimii ensisijassa viestinvälittäjänä opiskelijoille. Luentorungot eivät ole tarkoitettu sellaisenaan luettaviksi, joten pahoittelen tekstin ajoittaista niukkuutta.

 

Eksegeettinen työskentely EK 103: luentorunko
Dos. Kari Latvus
15.1.2011

Teemat

1. Miten Raamatusta tuli Raamattu?
2. Raamatun tekstin historia
3. Tutkimuksen historiasta
4. Raamatun tekstien luonne: illuusio yhtenäisyydestä, epäyhtenäisyys ja kertomukset
5. Tutkimuksen metodien kuvaus
    – Perinteiset metodit
    – Uudet tuulet: vapautuksen teologia, kontekstuaalisuus, naisnäkökulma jne
6. Eksegetiikan ja hermeneutiikan näkökulmat
7. Apuvälineet sanakirjoista tietokoneisiin

Luennot

1. Miten Raamatusta tuli Raamattu? Miten minusta tuli minä (miksi luen/luemme kuten luen/luemme)?
Tulkinnan (lukemisen) osatekijöitä: Raamattu, kaanon, ilmoitus, tulkintaperinne, konteksti, lukija
– lukija: kielitaito, elämä, sukupuoli, perhe, historia (HUOM: tärkein tulkinnan elementti)
– konteksti: uskonto, yhteiskunta, sosiaalinen maailma, poliittinen tilanne
– tulkintaperinne: herätysliike, luterilaisuus
– ilmoitus: Raamatun jumalallisuuden merkitys (vrt Koraani, Mormonin kirja); Jumalan Sana,  Jumalan sanaa, sanoja Jumalasta, sanoja jumalista (muutos määräävyydessä, viestinnän suunnassa)
– kaanon: ohjeellisuus, mittari muille tulkinnoille
– Raamattu (kr. grammata kirjoitukset), Biblia (kr. biblos papyruskasvi, kirja; biblion paperi, käärö): kokoelma kirjoja tai kahden uskonnon kanoniset kokoelmat; Vanha testamentti tai Heprealainen Raamattu (HR; Tanak) ja Uusi testamentti

Raamatun ohjeellisuus
– Esimerkki: Suomen luterilaisen kirkon kirkkolaki & kirkkojärjestys (KL 1§ ” Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”  KJ 1§ ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”)
– reformaatio: Tunnustuskirjat eivät yksityiskohtaisesti määrittele ja analysoi Raamatun asemaa vaan käyttävät sitä ylimpänä auktoriteettina; sola scriptura: yksin Raamattu on kristillisen opin ylin ohje [tosin Raamattu ei koskaan ollut yksin vaan osana tulkintaprosessia]; keskustelut: mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun: Luther kriittinen mm. VT:n apokryfeihin (hyödyllisiä), Heprealaiskirje, Juudan ja Jaakob (olkikirje), Johanneksen Ilmestykseen (ei apostolinen tai profeetallinen).
Uusi testamentti & varhaiskirkko: piispa Athanasioksen pääsiäiskirje 367 jaa. sekä sitä seuraten Hippon konsiili (393 jaa.) vahvistavat kanoniset eli Raamattuun kuuluvat tekstit; joistakin UT:n kirjoista kiista (Hepr., Jaak. , Juuda, 2. Piet., 2.Joh, 3.Joh.) vrt. Filem., Hermaan Paimen, 1. ja 2. Kleemens.
– kriteerit: apostolinen alkuperä ja kokonaan kirkon hyväksymä (molemmat periaatteet myöhäisiä ja epäselviä)
– Markion (n. 85-160) hylkäsi HR:n ja loi UT:n suppean version: toimitetut Luukas ja 10 Paavalin kirjetta (ei Past. tai Hepr.); ideana tarve saa kaanoniin kaanon, jolla torjutaan väärä sisältö; Markion torjuttiin
– UT:n arvovalta syntyi vähitellen noin kolmen sadan vuoden aikana
– UT omana auktoriteettina ovat 1) HR,  2) Jeesuksen opetus (apostolin auktoriteetti vs. Jeesuksen auktoriteetti 1. Kor.7:12) tai 3) Jumalan sana (sanoma, evankeliumi) Ap.t. 4:31
– UT:n eri kirjat eivät olleet omana kirjoitusaikanaan tietoisia tulevasta asemastaan osana kaanonia; ne olivat Raamatuksi suunnittelemattomia tilannesidonnaisia sanoja lähimmäisistä, uskosta, Jumalasta; teksteillä tai kirjoittajilla ei ole pyhän kirjan statuksen vaatimusta

Jumalan sana -ilmaus UT:ssa
Joh 1:1 Alussa oli sana ja oli Jumalan luona
Matt 15:6 tyhjäksi Jumalan sanan (=tahto)
Luuk. 4:32 ”hän puhui kuin se jolla on valta”
”lähellä sinua”, Kristuksen sana 10:17

vrt. ”siemen on Jumalan sana” Luuk. 8:11 (vrt. Mark/Matt!)
vrt. ”julistivat rohkeasti Jumalan sanaa” Ap.t. 4:31; 6:2,7 (8:4 evankeliumin sana)
vrt.”Jesajan puhuma [Jumalan] sana” (Matt. 12:17)
vrt. Room 15:4 (”kirjoitukset meille opiksi”); 2Tim3:16 (”jokainen pyhä, Jumalan hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen ..”); 2Piet 1:21 (”yksikään profeetallinen sana ei ole tullut ihmisten tahdosta, vaan Pyhän hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet…”)

– ilmaus Jumalan sana ja yksittäinen UT:n teksti (tai kaikki tekstit) eivät ole synonyymejä: Jumalan sana edeltää UT:a, tulee esiin teksteissä ja saman periaatteen mukaisesti on tulevaisuudessakin liittynyt näihin teksteihin dynaamisesti

Heprealainen Raamattu: lopullinen kaanon oli vielä osin avoin Qumranissa (tai varhaiskirkossa); Qumranin teksteistä puuttuu Ester; on Riemuvuosien kirja (14 kopiota) ja 1. Heenok (12 kopiota).
– Josefus (Contra Ap. 1:8) ja 4. Esra 14:44-45 viittaavat HR kirjoihin (22/24 kirjaa)
– UT:n kirjoittajat viittaavat ”lakiin, profeettoihin ja kirjoituksiin” (esim. Lk 24:44); ”psalmien kirja” Ap.t. 1:20, profeetta Jesajan kirja (Mark 1:2); ”Jumalan sana” Room. 9:6; 10:8 
– HR tekstin vakiintuminen 1) kunkin kirjan lopulliseksi tekstiksi ja 2) lopulliseen määrään kirjoja on ollut hidas prosessi
– heprealainen teksti (josta myöhemmin keskiajalla masoreettinen traditio): ei mukana ns. apokryfikirjoja; kirjojen järjestys heijastaa syntyhistoriaa (toora, profeetat, kirjoitukset)
– kreikankielinen käännös (käännös tehty n. 200-100 eaa.) Septuaginta, LXX: mukana myös ns. apokryfikirjat; kirjat ryhmitelty uudelleen
– suomalainen Raamatun käännös: kirjojen lukumäärä kuten HR; järjestys kuten LXX; sanamuoto yleensä masoreettisen tekstin mukaan (pulma: miten kääntää UT:n LXX-sitaatit?)

 Jumala sana -ilmaus HR:ssa
– ilmaus Jumalan (Herran) sana on yleinen HR:ssa (neum Jahwe , devar Jahwe, ko amar Jahwe): Jumala puhuu suoraan ihmisille tai näiden edustajille kuten Mooses
– usein liittyy myös profetismiin: Jumalan viestin välittäminen eri tilanteissa. Esiintymiä on satoja Pentateukissa ja profeettakirjoissa
– ero sosiaalisen ilmiön (profetismi) ja profeettakirjallisuuden välillä: alkuperäinen viesti on ollut tilannesidonnainen, kun taas tekstien tilannesidos on muuttuva ja siihen kohdistuu tarve ajankohtaistaa ja tulkita
– tekstien syntyhistorian ytimenä usein prosessi: perinne (ilmaistuna myös tekstein), uusi kokemus joka muuttaa perinnettä (positiivinen/negatiivinen), uusi tulkinta (ilmaistuna uusin tekstein), josta puolestaan syntyy aikanaan osa laajentunutta perinnettä (H. Räisänen, Tuhat ja yksi tulkintaa)

Kaanon
– kr. kanon ruoko, ohje, sauva
– HR:n ja UT:n kirjoitukset ovat valikoituneet osaksi Raamattua
– Raamatulla on nykyisellään ohjeellinen asema kirkon opin ja sanoman määrittelyssä
– mihin Raamatun kanonisuus perustuu? mistä tiedämme tämän?
– SIIS: antaako tiettyjen kirjojen valikoituminen osaksi kaanonia myös viestin siitä, millaisia nuo tekstit ovat, miten ne on kirjoitettu tai mihin niiden käyttö tähtää?
– KYLLÄ: se osoittaa tekstien puhutteluluonteen; Raamatun teksteissä, niitä lukemalla, niitä tulkitsemalla on etsitty ja löydetty Jumalan sana, sanoma, puhuttelu;  EI: avoimeksi jää se, millainen Raamattuun kuuluvan kirjan tulisi olla esim. historiallisen tai luonnontieteellisen tiedon suhteen. Avoimeksi jää se, miten tekstit syntyivät. (Jumalan puhuttelu ei edellytä esim. tiettyä historiallista tosiseikkaa)
– yksi malli: Raamatussa ydin ja kehällinen aines. Ydin pysyvä ja ajaton, kehällinen taas on ajanhistoriallisesti muuttuva. Ajatus on itsestään selvä, oikeansuuntainen, mutta keinotekoinen, koska rajanvetokin on osa tulkintaa.

Yhteenveto
 – Raamattua tekstejä ei ole kirjoitettu alun perin osaksi tulevaa ”Raamattua” (esim. Filemon, Valitusvirret): Raamattu on ihmisten kirjoitusta, siis ”ihmisen sanaa
– Raamatun arvovaltainen asema perustuu myöhempään vaikutukseen ja vastaanottoon käyttöyhteisöissä
– ajatus kaanonista sisältää uskonvakaumuksen, joka ei näy suoraan tekstien omassa itseymmärryksessä
– kaanon on myös valtakysymys: se määrittelee sisä- ja ulkopuolisuuden; oikein ja väärän uskontulkinnan rajat
– kaanon sisältää kuitenkin moniäänisyyden
– Raamatun teksti edellyttää uudessa tilanteessa tulkintaa
– Raamattu ei ole ollut myöskään varhaisvaiheissa identtinen ilmauksen ”Jumalan sana” kanssa
– Jumalan sana on ilmauksena laajempi, dynaamisempi ja muotoillaan uudestaan uudessa tilanteessa
– avoimeksi jää kysymys Raamatun sisältämien tekstien historiallisesta ja luonnontieteellisestä luonteesta
– avoimeksi jää myös kysymys, miten Raamattua tulee soveltaa nykyhetkeen
– dynaamisen Jumalan sanan ja staattisten Raamatun tekstien välillä on aina väistämättä jännite
– jännite tulee tiedostaa, jotta sen kanssa voidaan työskennellä
– yksilö ja yhteisö, joka tulkitsee tekstiä etsii Jumalan sanaa, puhetta nykyhetkeen tulee paneutua sekä menneeseen (miten tekstiä on ennen käytetty) ja haettava uutta Hengen johdatusta, puhuttelua koska pelkkä vanhan toistaminen johtaa museoitumiseen, perinteen vaalimiseen
– tutkimuksen työvälineet: raamatuntutkimus (eksegetiikka) ja raamatuntulkinta (hermeneutiikka)
– uskonyhteisön työvälineet: vuoropuhelu uskon ja tutkitun tiedon välillä; vuoropuhelu yksilön ja yhteisön välillä; rukous ja meditaatio (sisältyvät myös edellisiin)

PS. Kari Väänäsen elämään liittyvä musiikki on Sinatran, Strangers in the night

Mainokset

Written by latvus

17.1.2011 klo 18.31

Kategoria(t): raamatuntutkimus

2 vastausta

Subscribe to comments with RSS.

  1. Kommentoisin tätä:
    ”- UT:n eri kirjat eivät olleet omana kirjoitusaikanaan tietoisia tulevasta asemastaan osana kaanonia; ne olivat Raamatuksi suunnittelemattomia tilannesidonnaisia sanoja lähimmäisistä, uskosta, Jumalasta; teksteillä tai kirjoittajilla ei ole pyhän kirjan statuksen vaatimusta”

    Haluaisin haastaa virkkeen loppuosan väittämällä, että vaikka teksteissä ei ilmaista pyhän kirjan statuksen vaatimusta, voi kirjoituksen sisällöllä olettaa olleen auktoritatiivinen asema synty-yhteisössään. Yhteisön Pyhän kirjan status ja kirjoituksen pitäminen yhteisölle auktoritatiivisena ovat, jos ei yhtäläinen, niin samansuuntainen asia.

    Koska tekstien tehtävä on ollut ilmaista ja välittää eteenpäin seurakunnan usko ja sanoma, kirjoituksen sisältö on tällöin ollut uskonnollisesti määrittävä, auktoritatiivinen, omassa synty-yhteisössään.

    Esko Juutinen

    18.1.2011 at 13.26

    • Esko, kiitos keskustelun avauksesta!

      ”voi kirjoituksen sisällöllä olettaa olleen auktoritatiivinen asema synty-yhteisössään”. Voi toki olettaa, mutta samalla täytyy kysyä, että miksi tekee tämän oletuksen tai voiko oletusta perustella jotenkin.

      Ensisijainen tämänkaltaisen oletuksen perustelu voisi olettaa jotenkin löytyvän kyseisestä tekstistä. Keskeinen luennon kärki on haastaa jokaista tarkastelemaan mitä Raamatun teksteissä sanotaan ja mitä nykyaikana oletamme Raamatun tekstien sisältävän.

      Olet siinä oikeasssa, että j o k i n merkitys tekstillä on täytynyt olla koska muuten sitä ei olisi säilytetty eteenpäin. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että tekstiä pidettiin yhteisössä Jumalan sanana.

      Kari

      latvus

      18.1.2011 at 22.53


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: