Latvus

Kari Latvuksen blogi kirkosta ja yhteiskunnasta

Upea piispanvihkimys Helsingissä – yksi asia kaduttaa

with 15 comments


 

(Voit antaa palautetta klikkaamalla tähtiä 1-5, kiitos)

Syyskuun 12 päivä 2010 on uuden alun päivä ja tärkeä merkkipaalu. Päivämäärä on amerikkalaisittain ilmaistuna 9/12, ”nine-twelve”. Kyse on käännekohdasta suomalaisen kristillisyyden historiassa, joka etukäteen tuntui mahdottomalta saavuttaa ja joka nyt on totta ja jo muuttumassa arkitodellisuuden osaksi. Piispan työpöydän takana istuu nainen. Toivottavaa on, että median kuherruskuukauden jälkeen tulee tilaa sille, että tuolilla istuu Irja Askola.

9/12 on tietenkin tärkeä ja iso askel naisten tasavertaisessa kohtelussa kristillisen kirkon sisällä. Tästä ei ole epäselvää.

9/12 on myös tärkeä askel keskustelevan kristinuskon tulkinnassa Suomessa. Ollakseen aidosti ja ihmisten tasolla kirkko on kutsuttu näkemään arkea ja elämään sen keskellä. Tuossa ympäristössä mielekkäin ja toimivin tapa elää on kysyä, kuunnella ja keskustella. Päivän signaali on, että kirkko on astunut ison askeleen keskustelevampaan suuntaan.

9/12 on armollisen ja kaikille kuuluvan Jumalan etsimisen päivä. Tähän suuntaan Irja Askola saarnassaan viittasi. Tämänkin on osa Askolan tavaramerkkiä.

9/12 on myös muutaman mutkan kautta Aarne Siiralan perinnön rehabilitoinnin, kunnian palautuksen, päivä. Aarne Siirala savustettiin Järvenpäästä Seurakuntaopiston johtajan paikalta ja myös yliopiston dogmatiikan professorin tuolilta. Siiralan tavaramerkkejä olivat ihmisen kivun kuunteleminen, kansainvälisyys, kulttuurin ja yhteiskunnallisen avartumisen arvostaminen. Aarne Siirala kulki aikaansa edellä, jotta Irja Askola voisi piispana nähdä paremmin ja julistaa evankeliumia osuvammin.

Upea piispanvihkimys on elettyä historiaa ja kokemuksen voi vielä toistaa viikon ajan Yle-Areenan avulla.

Entä mikä on se yksi asia, joka nyt kaduttaa?

Hienon tilaisuuden jälkeen moni totesi tuomiokirkon tasanteella, että yhdessä kohdin olisi voinut toimia toisin. Kun piispan virkaan vihkiminen oli suoritettu, Irja Askola saanut tyylikkään piispankaavun, ristin, hiipan ja sauvan ja kääntyi seurakuntaan päin, niin kämmenissä kihisi vimmattu taputtamisen tarve, mielessä lauloi halleluja ja teki mieli ponkaista penkissä seisomaan. Suomalaiskansallinen jäykkyys ja tilaisuuden arvovaltainen toteutus tuskin olisi kärsinyt, jos tähän olisimme ryhtyneet. Protokollavirheen olisivat varmaan antaneet anteeksi kaikki.

Mikään muu ei kaduta paitsi se, etten tuossa kohtaa uskaltanut.

Mainokset

Written by latvus

12.9.2010 klo 13.25

Kategoria(t): piispa

Tagged with , ,

15 vastausta

Subscribe to comments with RSS.

  1. Kyllä se ilo, ja teidän hyväksenne palvelun alkaminen loisti Irja Askolan kasvoilta tv:n kauttakin. Se oli kertakaikkisen upea hetki. Minä ajattelen, että taputtaminen olisi jopa voinut rikkoa sen sydämissä olevan riemun. Näin oli hyvä.

    Helena

    12.9.2010 at 16.16

  2. Ehkäpä. Toisaalta vanha perinne oli, että seurakunta kuittasi piispan valinnan sanomalla ”aksios”, arvollinen.

    http://fi.wikipedia.org/wiki/Aksios

    latvus

    12.9.2010 at 19.41

  3. Totisesti täytyy myöntää, itse tv:n ääressä liikutuksesta täristen tätä tilaisutta puolisoni kanssa katsoneena, että taputimme ja löimme korkeita vitosia.
    Oli se vaan hieno, juhlava ja kaunis päivä.

    Tiina-Susanna Hirvonen

    17.9.2010 at 10.55

  4. Minua harmittaa kirkollisen ja muun uutisoinnin ja median kielenkäyttö: Suomi saa/sai ensimmäisen naispiispan. Naispiispa vihittiin jne..

    Sellaista virkaa kuin ”naispiispa” ei tietääkseni ole olemassa. Yhteiskunnan puolella ollaan pitemmällä ja sanan käyttö selkempää: on pääministeri Mari Kiviniemi ja presidentti Halonen, on kunnanjohtaja NN (nainen), ei naiskunnanjohtaja…

    Toivo Loikkanen

    17.9.2010 at 12.54

  5. Toivo,

    jaan kanssasi ajatuksen siitä että naispiispa ei ole paras mahdollinen ilmaus, vaan arkikielen lyhentämä muoto: nainen joka on valittu piispan virkaan.

    Kielenkäytössä sama ilmiö näkyy kyllä muissakin ilmauksissa. Sanalle ”naispääministeri” tupsahtaa jumala-kaikkitietävästä-googlesta 17 400 osumaa. Kyse ei siis olevain kirkosta.

    latvus

    17.9.2010 at 14.18

  6. Kari: Uutisoinnissa olisi voitu käyttää ilmaisua: Nainen vihitään ensimmäistä kertaa piispan virkaan. Sekä piispuuden kohdalla että pääministeriyden kohdalla kyse on niin uudesta asiasta, että tuo nais-etuliite on ollut käytössä kummassakin. Ajan myötä se ehkä katoaa. Tosin se ei ole kadonnut ”naispappeudesta”, joka minusta on myös aivan kummallinen ilmaus. Ikäänkuin meillä oli erikseen ”miespappeus”. Itse olen käyttänyt tästä syystä ilmausta ”pappisnainen” joka on vastine vanhahtavalle ilmaisulle ”pappismies”…

    Tämä on tietysti hieman kielellistä saivartelua, mutta kieli, sanat ja ilmaisut kantavat myös aina tiettyä viestiä mukanaan.

    Toivo Loikkanen

    17.9.2010 at 19.00

    • Kiitos, Toivo, aivan samaa korjailen ainakin viikottain! Joku voi toimia naispuolisena pappina niin kuin minäkin sinä toisena (ehkä enemmänkin vajaana) miespuolisena. Kokonaisvaltainen, eheä ihmisyys toteutuu meissä molemmissa sukupuolissa, myös pappeudessa. Siitä erityisesti iloitsen kun tämän aikanaan tuoreen teologian ylioppilastytön kotikirkolla saimme 70-luvun puolivälissä viettää SKY:n kevätpäiviä niistä Siiralan näyistä unelmoiden. Kotikirkkoon emme malttaneet voidaksemme realiaikaisesti kuulla, kuinka sivistynyt, syvällisesti pohdiskeleva ja avarakatseinen arkkipiispamme Kari Mäkinen valotti kokonaisvaltaista piispuutta. Siispä sydämmelliset onnittelumme Irja-piispalle! Kiimingin provasti Arto Kouri ja pesue.

      Arto Kouri

      17.9.2010 at 20.55

  7. Sitä toivoisi, että kirkolla olisi enimmäkseen jotain muita ajattelun aiheita kuin oikeasta teologis-poliittisesta katsantokannasta, pestien täyttämisestä, vallasta ja imagosta huolehtimiset. Onko tämän porvarillisen hyvinvoivan ja enemmistöjä miellyttämään pyrkivän läpätyksen esikuvana se 2000 vuoden takainen nasaretilainen? Kauas taakse on tainnutkin jäädä…

    kyon

    18.9.2010 at 16.32

  8. Kirjoittaja Kari Latvus näyttää antavan vaikutelman, että Aarne Siiralan nimiin laitetut ihanteet – ihmisen kivun kuunteleminen, kansainvälisyys, kulttuurin ja yhteiskunnallisen avartumisen arvostaminen – torjuttiin, kun Siiralaa vastustettiin Seurakuntaopiston johtajana ja hänen sopivuutensa dogmatiikan professrin virkaan kyseenalaisettiin.

    Olisi reilua antaa lukijoidenkin ymmärtää, että myös Siiralan kokemien vastoinkäymisten ja Irja Askolan piispaksi valinnan välisenä aikana kirkossamme on työskennelty Siiralan nimiin laitettujen ihanteiden mukaisesti. Työtä on tehty joskus Siiralan edustaman kristinuskon tulkinnan ja joskus toisenlaisten tulkintojen lähtökohdista.

    Ihmisen kipua on kuunneltu, kansainvälisyyttä, kulttuurista ja yhteiskunnallista avartumista on arvostettu myös Siiralan valinnan jälkeisten professorien Seppoa A. Teinonen, Eero Huovinen ja Miikka Ruokanen aikana.

    Samoja arvoja on pidetty tärkeinä myös Irja Askolaa edeltäneiden piispojen aikana. Piispat Aimo T. Nikolainen, Samuel Lehtonen ja Eero Huovinen eivät ole vastustaneet mainittuja arvoja. Joku voi löytää perusteita väitttää, että ko. arvoja on jopa pyritty edistämän.

    Olisi reilua antaa lukijoille myös mahdollisuus ymmärtää, ettei Aarne Siiralaa vastustettu mainittujen arvojen vuoksi. Vastustuksen syynä olivat muut kristinuskon tulkinnan alueet, Siiralan teologiassa nähdyt yksipuoliset korostukset. Muun muassa jotkut piispat katsoivat, että sekä Seurakuntaopiston johtaja että Helsingin yliopiston dogmatiikan professori ovat niin läheisessä yhteydessä kirkon työntekijöiden kouluttamiseen, että ko. virkojen hoitajien ja kirkon omissa dokumenteissaan julkilausuman kristinuskon tulkinnan on oltava hyvässä sopusoinnussa. Vastustajat katsoivat, että Siirala oli julkisesti etääntynyt liian paljon kirkon luterilaisesta uskontulkinnasta. Siiralan katsottiin painottavan liian yksipuolisesti tuon ajan psykologian ja eksistentialismin löytöjä sekä sosiaalietiikkaa, joita ei sinänsä välttämättä edes vastustettu.

    Jo ainakin 1950-luvulta lähtien pahasti polarisoituneen suomalaisen luterilaisuuden arviointi on tietysti monisyinen. Jos myös Siiralan kriitikoita arvioidaan vaikkapa nykyisen akateemisen luterilaistulkinnan mukaisesta luterilaisesta uskontulkinnasta käsin, heidänkin voidaan katsoa etääntyneen luterilaisuudesta, lähinnä kai suomalaisten pietististen traditioiden suuntaan.

    Erona oli teologinen kokonaishahmotus, joka tuli ilmi siinä, kuinka kirkon, kirkon uskon ja kirkon toimintaympäristön suhteet jäsennettiin, kuinka toimintaympristöä tulkittiin ja mitkä olivat teologiset lähtökohdat ja mitkä olivat uskonnolliset ja moraaliset päämäärät.

    Ei tunnu kohtuulliselta, reiluilta eikä realistiselta, että kirjoittaja pyrkii antamaan vaikutelman ja esittää jopa vaatimuksen, että Irja Askola olisi tai että hänen pitäisi olla jonkilainen messiaaninen hahmo, joka palauttaa mainitut – lähes kaikkien jakamat – arvot kunniaan.

    Myös ne, jotka eivät ole olleet innostuneita Irja Askolan valinnasta, jakavat samoja korkeita mutta myös varsin abstrakteja arvoja, joita voidaan tulkita tavattoman monill keskenään yhteensopimattomilla tavoilla. Tärkeimmät erot ovatkin muualla. Ne ovat edelleen mm. siinä, millaiseen teologiseen kokonaisuuteen yhteisesti jaetut arvot sijoittuvat, kuinka Jumala ja ihmiskunnan suhteet ymmärretään ja miten mm. ihmisten moraaliset mahdollisuudet, rajoitukset ja päämäärät konkreettisesti nähdään.

    Mutta tokihan Kari Latvus korkeastioppineena teologina kaiken tämän tietääkin. Eikä Kari Latvuksen puheenvuoro varmaankaan yllätä Arjen teologian ym. lukeneita. Kari Latvuksen puheenvuoroissa on kyse yhdestä kristillisen tulkinnan traditiosta, jota voidaan kutsua monilla nimillä, 1800-luvun klassisesta liberaaliteologiasta ja social gospelista 1900-luvun jälkipuolen vapautuksen ja ekoteologiaan.

    Tuolle tulkintatraditiolle ja sen teologisille ja moraalisille perustuksille löytyy melko hankalia empiirisiä vastaväitteitäkin, mm. 1900-luvun alkupuolen historiasta. Ne vastavaitteet synnyttivat aikoinaan muun muassa ns. dialektisen teologian, myös sen sosiaalieettisesti painottuneet versiot.

    Ja nuo samat vastaväitteet, niiden arkinen todistusaineisto ja niiden kontekstuaaliset sovellukset saattavat olla taustana myös silloin, kun Aarne Siiralan, Kari Latvuksen ja Irja Askolan teologisia ja moraalisia linjauksia pidetään ongelmallisina.

    Kimmo Saastamoinen

    18.9.2010 at 16.50

    • Hyvä Kimmo Saastamoinen,
      kommentoit laajasti yhtä kohtaa piispa Askolan piispanvihkimystä käsittelevässä postauksessani: lähinnä sitä, mitä sanoin Aarne Siiralasta. Kommenttisi kaipaa muutamaa lisäpäärmettä.
      Kuittaan sen, että kirjoitin Siiralasta niukasti ja määrittelin hänen profiilinsa ja myös Suomesta lähtemisensä vain muutamalla yleisellä määreellä. Totta – kiitos tästä huomiosta. Siiralan linjauksia ei pidä missään muodossa kaventaa vain noihin sanoihin, vaikka ne olivat leimallisia hänen toiminnassaan.
      Nykytilanteesta katsoen kansainvälisyys, kulttuurinen avoimuus, ekumenia ja ihmisen arjen katsominen avoimin silmin kirkollisessa kontekstissa ei kuullosta järin radikaalilta. Täytyy kuitenkin muistaa, että ne olivat 50-luvulla ja 60-luvun alussa aidosti uusia ja rohkeita askelia, joiden ottamisessa Siirala oli etunenässä. Siis myös aikana ennen vapautuksen teologiaa. Muitakin nimiä toki voi mainita ja kaikkien kohdalla asiat eivät johtaneet samalla tavoin konfliktiin kuin Siiralan yhteydessä. Esimerkiksi Nikolainen oli kansainvälinen ja ekumeeninen, mutta eipä juuri kovinkaan paljon orientoitunut ihmisen arjen teologiseksi tulkiksi. Tuota tuskin voi väittää myöskään yhdestäkään mainitsemastasi dogmatiikan professorista.
      Siirala muuten valittiin dogmatiikan professoriksi, mutta hän vetäytyi itse, eikä ottanut virkaa vastaan. Muistaakseni syynä mainitaan usein niin kulisseissa kuin myös julkisuudessa käyty debatti, jossa uhkailtiin myös kirkon oman pappiskoulutuksen järjestämisellä, jos Siirala tulisi dogmatiikan professoriksi. Siirala ei halunnut olla jakamassa kirkkoa vaan vetäytyi itse ja lähti samalla Suomesta.
      Nykyisin Siiralaa katsotaan hänen myöhemmän elämäntyönsä valossa. Ero Seurakuntaopiston johtajan paikalta ja luopuminen dogmatiikan professorin jo saavutetusta paikasta varmaan vaikutti paljon myös Siiralaan ja hänen teologiaansa. Konfrontaatio ja ”eksiili” kärjistivät Siiralaa, joka teki kyllä komean akateemisen uran Kanadassa, mutta varmaan koki myös vierautta Suomen luterilaista kirkkoa kohtaan.
      Entisen Järvenpään diakoniaopiston ja sittemmin Diakonia-ammattikorkeakoulun pedagogiikassa on muuten näkyvissä monia Siiralan oivalluksista ja ideoista.
      En millään muotoa kuitenkaan halua leimata piispa Askolaa ”siiralalaiseksi”. Se olisi kohtuuton yksinkertaistus. Heidän välillään on monessa kohdin myös monia suuria eroja ja se olisi myös epähistoriallinen linjaus. Yhteisistä näkökulmista kirjoitin jo postauksessani. Siirala ja Askola ovat tehneet myös pitkän työjakso Seurakuntaopistolla Järvenpäässä. Mutta: Siirala teki monia avauksia, jotka puolestaan ovat osaltaan vaikuttaneet myös piispa Askolaan ja suomalaiseen hengenmaisemaan. Siis valmistaneet monia asioita.
      Huomaan, että Siirala ansaitsisi ihan oman postauksensa, jotta asiaa voisi avata kunnolla. Ehkä palaan teemaan vielä myöhemmin. Sitä odotellessa suosittelen kaikille Minna Aholan Siirala-kirjan lukemista.

      latvus

      19.9.2010 at 19.13

  9. Seurakuntaopiston juurista löytyy Aarne Siiralan lisäksi toinenkin yhä tutustumisen arvoinen kirkon kulttuurisen kontekstin ja oman ajan kysymykset vakavasti ottanut teologi.

    Dogmatiikan professori ja Kuopion piispa Eino Sormuseen kannattaa tutustua ennen muuta esimerkkinä teologista, joka yritti soveltaa aikansa akateemista teologiaa, erityisesti silloisen Luther-tutkimuksen löytöjä, omassa kontekstissaan. Sormusen helppolukuisista kirjoituksista löytyy yhä yhtä ja toista puhuttelevaa, jos myös taakse jäänyttä maalaisromantiikkaakin.

    Sormunen oli yksi aikansa oppineimmista suomalaisista teologeista. Silti hän pyrki ja myös jossain määrin onnistui puhuttelemaan oman aikansa ihmisiä heidän arkisen elämänsä keskellä. Hän onnistui tavoittamaan myös kirkolle hankalaa maallistunutta älymystöä, kristinuskon sivistyneitä halveksijoitakin. Sama haastehan on nyt vieläkin vaativampana teidän ammattiteologien edessä.

    Sormuseen kannattaa tutustua suoraan, eikä esim. Antti Alhonsaaren tarjoaman ahtaan sabluunan läpi.

    Mutta oleellista lienee muistaa aina, että kirkkomme seurakuntapapisto on ollut, on ja tulee olemaan merkittävin arjen teologian tekijöiden joukko.

    Käsittääkseni myös kaikki viime vuosien piispamme ovat pyrkineet kukin omalla tavallaan edistämään ekumenian ohella myös arjen teologiaa.

    Useimpien piispojemme arjen teologia ei tosin ole ollut sitä Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiaa, jota Arjen teologiassa kutsutaan kontekstuaaliseksi teologiaksi. Se on pikemminkin ollut suomalaista kontekstuaalista teologiaa. Siihen traditioon, jolle keskustelukaan ei ole ollut vierasta, sopii piispa Irja Askolankin astua. On hänen vuoronsa näyttää omalta osaltaan tietä seurakuntapapistollekin siinä, kuinka kirkkomme uskoa kontekstualisoidaan omassa kulttuurissamme.

    Kimmo Saastamoinen

    19.9.2010 at 23.06

    • Toivoisin sähköposti keskustelua? Tosin näin internetissä, että Teillä niitä taitaa olla 50 000 –
      60 000 toivomusta.
      Nimityksenne Piispa Irja Askmola,kirvoitti minut tekemään pienen tutkimuksen ”ihmisen luominen” kommentteineen.
      Onnittelen rohkean nimityksenne johdosta!

      Tuomo Manner
      Vantaan Martinlaaksi. Olen 75 vuotias.

      Tuomo Manner

      30.9.2010 at 0.02

      • Hei,
        laitoin jo aiemmin viestin sähköpostila mutta se ei ehkä tavoittanut. sähköpostiosoiteeni on kari.latvus@helsinki.fi

        t.
        Kari Latvus

        latvus

        8.10.2010 at 9.45

    • Alhonsaaren fokus on korostaa Eino Sormusen kulttuuripiispan roolia; se ei ole ahdas sabluuna, päin vastoin. Arjen teologia voi olla joskus ahdas sabluuna globaalissa syleilyssään kun lähelle ei enää nähdä.

      Ilkka Matilainen

      14.5.2015 at 9.04

  10. Toivoisin sähköpostikeskustelua? Tosin näin internetissä, että Teillä niitä taitaa olla 50 000 –
    60 000 muuta kommenttia ja toivomusta.
    Nimityksenne Piispa Irja Askola, kirvoitti minut tekemään pienen tutkimuksen ”Ihmisen luominen” kommentteineen.
    Onnittelut rohkean nimityksenne johdosta!

    Tuomo Manner
    Vantaan Martinlaakso. Olen 75 vuotias.

    Tuomo Manner

    30.9.2010 at 0.16


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: