Dosentin ikkunasta: Raamattu, kirkko ja köyhyys

Kari Latvuksen blogi

Suomen historia ja tulevaisuus

leave a comment »

Suomen valtion olemassaolo on suuri ja positiivinen ihme. Sen lisäksi siinä näkyy pitkä ja määrätietoisen politiikan ja tekemisen tulos: Suomea on tahdottu tällaiseksi, vapaaksi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.

Asema ja muutokset
Suomen paikka idän ja lännen välissä on haastava. Suomen yli on totuttu kävelemään ja suuremmat niin idästä kuin lännestä ovat aina etsineet omaa etuaan.

Suomi on ollut taitava myös puolustamaan omaa etuaan ja ajamaan asiaansa. Kahdesti Venäjä/Neuvostoliitto on ollut suuressa sekasorron tilassa ja molemmilla kerroilla on Suomi tietoisesti päässyt edistämään omaa asiaansa: 1917 itsenäistymisen aikaan Venäjällä oli meneillään siirtymä tsaarin vallasta kommunismiin ja 1992 Suomi aloitti EU-jäsenyysneuvottelut kun kommunismi romahti.

Kumpaakaan askelta pois Venäjän/Neuvostoliiton valtapiiristä itänaapuri ei olisi Suomella tarjonnut.

Turvallisuustakuut
Liittyessään 1995 EU:n jäseneksi Suomi kuvitteli, että Venäjän/Neuvostoliiton uhka olisi poistunut ja että pelkkä taloudellinen liitto länteen riittäisi. Jälkikäteen ajatellen Suomen olisi tullut liittyä samalla kertaa myös eurooppalaiseen puolustusjärjestelmään.

Venäjän toimet Krimillä antavat selvän kuvan siitä, että suurvallan toimia eivät rajoita ylevät periaatteet, lait tai sopimukset vaan se toimii suvereenisti mielivaltansa mukaan, jos tilanne sallii. Sama pätee myös Yhdysvaltoihin.

Tulevaisuus
Venäjän toimet Krimin laittomassa anastamisessa Ukrainalta antavat aiheen Suomen tulevaisuuden harkintaan turvallisuuspolitiikan osalta. Viro on Venäjän rajanaapurina Naton jäsen. Ilman tätä tukea Viron itäosan tilanne olisi erittäin huolestuttava.

On mahdollista, että Venäjän toimet Krimillä nopeuttavat prosessia, jossa sekä Ukraina että Suomi liittyvät kiinteämmin osaksi eurooppalaista puolustusjärjestelmää. Syyt ovat ilmeiset.

Written by latvus

19.3.2014 at 20.50

Inhimillinen tekijä: potkut, moraali ja uusi työn ilo

leave a comment »

Anne Flinkkilän tuottama ja toteuttama ohjelma Inhimillinen tekijä, Vielä riittää virtaa! Nosti uudestaan esiin kokemuksia vuoden 2012 Diakonia-ammattikorkeakoulun antamista potkuista.

Positiivisia kommentteja on satanut eri tahoilta. Kiitos niistä! Tällaisia asioita ei kannata kohtuuttomasti haudata ja piilottaa, sillä niiden kanssa painii moni muukin.

Ohjelman voi katsoa tämän linkin kautta Yle Areenasta: http://areena.yle.fi/tv/2129448

Paljon on virrannut vettä eri ojissa potkujen jälkeen ja nyt kirjoitan tätä käydessäsi Hampurissa merimieskirkolla. Yliopettajan tehtävät ovat vaihtuneet työttömyyden jälkeen merimiespastorin puolipäivätöihin: kirjoitan merimieskirkon ja kirkon ulkosuomalaistyön teologiaa. Ihana haaste kaikkien vaiheiden jälkeen.

Oma jälkipohdintani potkuistani ohjelman jälkeen kiteytyy kolmeen asiaan.

Ensiksi täytyy sanoa, että nykyinen yt-lainsäädäntö antaa työnantajalle mahdollisuuden lain kirjaimen täyttämiseen ja sen jälkeen varsin vapaat kädet tehdä mitä haluaa, jos taustalla on edes pieniä tuotannollistaloudellisia käänteitä. Tämän jälkeen tuntuu mielivalta ottavan niskalenkin prosessissa.

Toiseksi olen miettinyt paljon lain ja moraalin suhdetta. Lainrikkomuksesta joutuu käräjille, mutta moraalin puuttumista ei punnitse laki lainkaan. Laki ja moraali ovat suhteessa toisiinsa, mutta jos välimatka lain ja moraalin välillä kasvaa, niin tilanne on huolestuttava.

Mikä on työyhteisön ja työnantajan moraalinen velvoite? Puhe siitä, että vain taloudellinen voitto ratkaisee on aivan liian ohut ja lyhyt ohjenuora. Erityisesti aloilla, joissa ei pyritä kaupalliseen voittoon vaan tuotetaan koulutus- tai sosiaalipalveluja. Omistajaohjaus on tunnetusti vain kumileima vesileimapaperissa – niin valtionyhtiössä kuin ammattikorkeakoulun omistajahallituksessa.

Oman tapaukseni käräjäoikeuskäsittelyn lopullinen päivämäärä on edelleen avoin – ilmeisesti kuukauden, parin sisällä.

Kolmanneksi on jälleen kerran sanottava, että on upeaa olla töissä. Mikään ei ole hienompaa kuin tehdä töitä hienossa työyhteisössä – kuten Merimieskirkossa.

Written by latvus

17.2.2014 at 0.23

Omat hyvät vankilat

leave a comment »

 

Rajuin ja pysäyttävin lause, jonka olen viime viikkoina lukenut tai kuullut on sunnuntain Helsingin Sanomissa (5.10.2013 C 27). Henrik Suihkonen laukaisee elämää suuremman väitteen: ”Pahinta, mitä ihmisen luovuudelle voi tapahtua, on asuntolaina.” (tässä linkki juttuun)

Onko pahaa, jos on vakituinen palkkatulo, oman asunnon maksamista vuodesta toiseen, elämän päätyminen sellaisille urille, jotka toistavat samaa maisemaa ja estävät katsomasta seuraavan kulman taakse?

Ehkä. Kun on maksanut kiltisti asuntolainansa ja hakeutunut vakituista kuukausituloa tuottaviin töihin, niin ajatusta on vaikea niellä.

Mutta. Kyllä Henrik Suihkosen ajatuksessa on myös perää. Elämisen varmuus tappaa nopeasti uudet löydöt ja ainakin osaltaan leikkaa etsimisen vimmaa. Ja jos ei etsi, niin ei myöskään löydä.

 

Yksilö

Jos ajatusta jatkaa askeleen edemmäs, niin samoin kuin asuntolaina, toimivat myös kaikki elämän varmuusjärjestelmät innovaation hiekkana ja hidasteena. Liian hyvä palkka työstä, joka vie mielen ja sielun, on turmioksi. Liian suuret suomalaiset lakiviidakot ansiosidonnaisen työttömyysturvan ympärillä estävät terveen yrittämisen ja uudet alut.

 

Kirkko

Jos asuntolainan kuukaudesta toiseen jatkuva ja ihmisen palkkatyöhön sitova suhde on innovaation turmio, niin miten se ei olisi sitä myös yhteisössä? Kirkossa myös?

Hyvät verotulot ja ylilaajat rakennukset ovat osa kirkon kultaista innovaatiovankilaa. Kun innovaatio kirkossa vähenee, niin vanhoilla löydöillä pärjää aikansa, mutta kukoistuskaudet vähenevät.

 

Silti

Ja kuitenkin olen myös huolissani vakituisen työn menettämisen jälkeen puolipäivätyöläisenä rahan niukkuudesta, tulevaisuuden epävarmuudesta ja

kituliaaksi kääntyvästä eläkkeestä.

Ja tietenkin asuntolainasta, jota pitää maksaa.

Onhan tässä osa-aikaisen merimiespastorin ja free lance teologin elämässä epävarmuutta ja suunnan etsimistä. Ja juuri siihen se Henrik Suihkosen lause taisi yllyttää.

 

Written by latvus

5.10.2013 at 11.19

Kategoria(t): Uncategorized

Erilaisuuden aamu

with 2 comments

 

Radion aamuhartaus torstai 18.7.2013
Dosentti, pastori Kari Latvus, Järvenpää

 

Te kaikki, jotka nautitte varhaisesta kesäaamusta, onneksi olkoon! Olkoon päivänne siunattu ja muistattehan, että toiset haluavat nukkua pidempään ja herättyään tarvitsevat vielä aikansa päästäkseen jalkeilleen.

Te taas, jotka vasta puolilta päivin tai ehkä iltapäivän tunteina kuuntelette tätä hartautta YLE-areenasta, olkoon päivänne levollinen, jaksakaa hyvin niitä, jotka ovat virkeänä nousseet aiemmin, puhkuneet energiaa ympärillä ja saaneet aikaiseksi vaikka mitä.

Ilta- ja aamuihmisten välinen taisto on pikkujuttu, vai onko? Elämässä ja uskossa vain toiset nousevat aamuunsa eri tavoin. Tästä muistuttaa hyvin Kaarlo Kallialan kirjoittama Tosielämän aamuvirsi – Arkkivirsi 2004.

Sen sanat on luettava, sillä arkkivirren musiikkitallennetta tai edes youtube-taltiointia ei ole saatavilla – ainakaan vielä.

 

1. Herra, auta kestämään

aamunvirkut keskellämme.

Iloitsevat yhtenään

piittaamatta ilmeistämme.

Oikein loitko kuviksesi

heidät – vaiko huviksesi?

 

 2. Laulavat he tohkeissaan

”niin kuin aamuruskon peura”.

Painon tuntee pohkeissaan

raskaan aamu-uskon seura.

Erämaan on mykkä kyyhky

veisuun malli, synkkä nyyhky.

 

Kiistaa aamu- ja iltakristittyjen välillä ei tule suurennella, mutta se kertoo paljon elämästä. Ehkä liiankin paljon.

Onhan se ilmeistä, että pikkujutuista tehdään jatkuvasti uskonelämässä ja muutoinkin järjettömän suuria asioita. Puuttuu vain, että etsimme Raamatusta aamukristillisyyden perustelut tai ryyditämme iltakristillisyyden ihmeellisyyttä tunnustuskirjoilla.

Ja kuitenkin Jumala loi meidät kaikki. Ne, jotka iloitsevat varhaisesta aamusta pirteinä ja ne jotka notkuvat iltaa pitkää.  Olemme erilaisia, voisimmeko antaa sille hiukan lisää tilaa?

Samaa kyselevät arkkivirren säkeistöt 3-4

3. Pikkulinnut karjukoot -

pakkoko on ihmislasten?

Reippailijat vaietkoot,

pankoot käden suuta vasten.

Hymyilkööt noin takkuisille

käynnistymisvaivaisille.

 

4. Emmehän me navettaan

enää nouse kalpein aamuin.

Töihin silti huuhaillaan

aamuyöstä harmain haamuin.

Onko vielä virkeys hyve?

Synnintunnossa en ryve.

 

Kovin helposti kristityt muistuttavat toisiaan oikeasta uskosta ja elämästä. Mutta mikä merkitys lopulta on sillä, listaanko uskoni Jumalaan näin vai noin?

Onko merkitystä sillä, rukoilenko Jumalaa oikealla tai vasemmalla aivopuoliskolla? Vievätkö tunteet vai järki.

Mitä merkitystä on sillä, kääntyykö pappi oikein värisessä asussa alttarilla oikein vai vasemmin?

Mitä merkitystä on sillä, onko kristitty hetero vai homo ja millä tavoin hän osoittaa rakkautta ja seksuaalisuutta puolisolleen?

Mitä ratkaisee arvosta ja työurasta kirkossa se, onko mies vai nainen?

 

Monet näihin asioihin liittyvistä valtakiistoista ovat kuin toisintoja aamu- ja iltakristillisyyden välillä.  Arkkivirren säkeistöt 5-6.

5. Miksi nousta sängystä?

Tätä usein kyselemme.

Ei kai soi jo kännykkä –

kuka haastaa ynseytemme?

Tahdon hitautta, rauhaa.

Puhua en jaksa, jauhaa.

 

 6. Herra, vielä kestäthän,

etten ole aamunvirkku?

Vaikean saa ystävän

tällaisesta varhaissirkku.

Ohjaa, etten liioittele,

pöljyyttäni kiukuttele.

 

Me emme tiedä, millaisia nukkujia olivat Jeesus ja hänen opetuslapsensa. Opetuslapsia voi toki epäillä iltaunisiksi, koska he eivät jaksaneet pysyä hereillä Jeesuksen kärsimyksen alkaessa. Toisaalta Jeesus nukkui kerran, kun hänen oppilaansa olivat jo päästää pelosta alleen myrskyn yllättäessä pahemman kerran.

Saatat sanoa, että nyt et ymmärrä. Eihän tällä aamu- ja iltanukkumisella ole mitään olennaista merkitystä Jumalan, Kristuksen, pelastuksen ja lähimmäisen näkökulmasta!

Toivottavasti näin ajattelet, sillä olen kanssasi ihan samaa mieltä.  Aivan liian usein kristittyjen väliin nousee jotakin, jolla lopultakaan ei ole mitään olennaista merkitystä Jumalan, Kristuksen, pelastuksen tai lähimmäisen kannalta – ja siitä huolimatta vasen ja oikeakätinen kristillisyys on valmis taisteluun. Tai sini- ja ruskeasilmäinen kristillisyys liittoutuu vihreäsilmäisten kristittyjen virsikirjaa ja raamatunkäännöstä vastaan.

Erilaiset ihmiset, erilaiset kristityt. Jumala, Oikein loitko kuviksesi meidät ja heidät – vaiko huviksesi?

Jumala meitä armahtakoon ja antakoon henkensä uudistamaan meitä kaunasta ja eriseurasta.

Jumala vuodattakoon henkensä, niin että kaikki voivat olla Jumala lapsia ja tulla hyväksytyiksi.

Elämän luoja ja ylläpitäjä katsokoon puoleemme, niin että kuulemme heikkojen ja vähäväkisten elämänsä kautta julistamaa evankeliumia. (Joel 2)

Tulkoon henki, puhaltakoon Jumala tuulensa siellä, missä tahtoo ja uudistakoon meitä kuten tahtoo.

 

Virsi 447:1, 3

1.

Kristus, valo maailman,

hän, ei kukaan toinen.

Pimeyteen syntyi hän,

syntyi veljeksemme.

Jos me hänet tunnemme,

tunnemme myös Isämme.

Kiitos Jumalalle!

Jos me hänet tunnemme,

tunnemme myös Isämme.

Kiitos Jumalalle!

 

 

3.

Kristus, leipä maailman,

hän, ei kukaan toinen,

kavallettiin rahasta,

kuoli puolestamme.

Hän, ken meidät pelastaa,

elää luona Isänsä.

Kiitos Jumalalle!

Hän, ken meidät pelastaa,

elää luona Isänsä.

Kiitos Jumalalle!

Written by latvus

18.7.2013 at 8.22

Kategoria(t): Saarnat

Avainsanat: ,

Jumala kiihdytyskaistalla

leave a comment »

Radion aamuhartaus torstai 27.6.2013
Dosentti, pastori Kari Latvus, Järvenpää

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi Kultarannassa pidetyssä turvallisuuspolitiikan seminaarissa, että Suomessa ja ylipäänsä Euroopassa eletään parhaillaan suurta murrosta.

Niinistö pohti puheessaan, että ”kukaan meistä ei pysty sanomaan, missä maailman mahti makaa parinkymmenen vuoden kuluttua. Aiemmin läntinen raha puhui, nyt läntinen velka kahlehtii. Se on valtava muutos, jos on tottunut paukuttamaan nuijaa ja nyt huomaa olevansa nuijan alustana.” Näin siis presidentti Niinistö puheessaan.

Moni muukin talouden ja maailmanpolitiikan pohtija on todennut, että isot mannerlaatat ovat nyt liikkeessä. Millainen muutos lopulta on ja mihin se johtaa, on vielä epäselvää. Parin vuosisadan kehityskaaressa saattaa olla edessä tavallista isompi käänne.

600:1-2

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan

olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,

yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

 

Jos ahdistuksen tie on edessämme,

myös silloin Kristus meitä kuljettaa.

Annamme Isän käsiin elämämme.

Hän itse meille rauhan valmistaa.

Kuva uskosta, Jumalasta, kirkosta ja lähimmäisestä on notkeasti heijastanut tätä mennyttä kehitystä. Jumala on puettu aina tilanteen mukaiseen asuun. Amerikkalainen teologi, Harvardin yliopiston emeritusprofessori Harvey Cox on vastaavalla tavoin osoittanut, että myös kirkolla on edessään tavallista suurempi käänne. Coxin mukaan elämme murroksessa, josta nousee esiin uudenlainen kuva Jumalasta. Sen myötä tulevaisuuteen kuuluu vähemmän varmuutta ja enemmän matkalla oloa.

Mutta mikä on ollut se kestotrendi, johon presidentti Niinistön mukaan on tulossa suuri käänne?

Läntisen maailman, erityisesti Euroopan, kehityskulku on ollut kahden vuosisadan ajan vaikuttava. Edes kaksi raastavaa maailmansotaa eivät ole saaneet kehitystä pois raiteiltaan. 1800-luvun alussa tapahtui ratkaiseva käänne. Napoleonin sotien jälkeen Euroopassa elettiin myös vaivassa ja puutteessa, mutta uuden paratiisin tarjosi teollistuminen. Toinen toisensa merkittävämpiä asioita kyettiin yht’äkkiä tuottamaan teollisuuden avulla ja se kasvatti pikavauhtia kaupunkien väkilukua, mutta myös loi kaupunkien köyhälistön.

Samaan aikaan tarvittiin yhä kiihkeämmin voimavaroja ja luonnonrikkauksia. Niitä tarjosivat siirtomaat, joita surutta hamuttiin erityisesti Afrikassa ja Aasiassa. Ihmisen hinta siellä oli sitä vastoin lähes mitätön.

Citius, altius, fortius – siis nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin ovat peräisin olympian aatelistalta, mutta ne ovat myös leimanneet kahden vuosisadan kilpajuoksua maailmassa.

Mutta entä sitten Jumala? Ja kristillinen usko? Onko Jumala saanut olla rauhassa kaikesta tästä kiihdytyskaistalla ajamisesta?

Osuva esimerkki on lähetysaate ja kirkkojen lähetystyö. Ajan henkeä on heijastanut kristillinen lähetystyö, joka syntyi ja kasvoi kolonialismin serkkuna. Lähetys on kulkenut yhtä jalkaa siirtomaavallan kanssa, mutta pyrkinyt koko ajan pitämään esillä omaa asialistaansa. Lähetys on vienyt sanomaan Kristuksesta, mutta kyllä kielenkäyttöön on tarttunut myös sellaisia ilmauksia kuin koko maailman voittaminen ja valloittaminen Kristukselle.

Valloituspuheet ja niihin liittyvä asennemaailma ovat myös siirtäneet aika ajoin lähetystyöhön jotakin siitä mentaliteetista, joka on liittynyt siirtomaiden hamuamiseen tähtäävään  poliittiseen maailmaan.

Evankeliumin edustajina ovat usein toimineet ne, joilla on ollut suuri vauraus ja jotka ovat edustaneet valtaa eri tavoin. Muut kansat ja erityisesti köyhemmät kansat ovat olleet usein kohteita.

Perinteisen kolonialismin aika on kuitenkin nyt suurelta osalta ohi ja samalla tavoin lähetystyö on yhä selvemmin oppinut etteivät lähetyskentät ole valloitettavia maita ja maailman kansat käännytettäviä ihmisiä.

Sen sijaan yhä enemmän lähetystyössä on opittu puhumaan Jumalan lähetyksestä, elämän ja uskon jakamisesta ja vuoropuhelusta.

600:3

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,

tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.

Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.

Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

Kahden vuosisadan taloudellinen kiihdytysajo on kaupallistanut ja tuotteistanut elämää. Kauppa ja kaupallinen kilpailu hallitsee elämää jatkuvasti yhä syvemmin ja yhä useammalla alalla.

Onko sama asennemaailma siirtynyt myös kristilliseen uskoon? Olemmeko kaupallistaneet ja tuotteistaneet myös uskon, kirkon ja Jumalan? Onko Jeesuksesta tullut osa siistiin muovirasiaan pakattua osta nyt –uskonnollisuutta? Maksa kaksi, saat kolme.
Luterilainen kirkko Suomessa painii vaikean talouden ja hitaasti laskevan jäsenmäärän kanssa. Myös kirkossa nostetaan esiin se, että kirkon brändien tulee näkyä. Lasten kerhoja, menestyvää rippikoulua tai diakoniatyötä nostetaan esiin kuin mainoskylttejä, jotka kauppaavat kirkon huipputuotteita.

***

Hitaammin, matalammalta, heikommin.

Uuden suunnan ja vauhdin hyväksyminen kiihdytyskaistalla ajamisen jälkeen tuntuu pelottavalta, järjettömältä ja kaikin puolin opitun vastaiselta.

Ja kuitenkin kiihdytyskaistan loppuminen kertoo, että loputtoman kasvun ja rikastumisen sijaan tarvitaan uudenlaista asennetta. Ja että sitä pitää etsiä myös kirkossa, joka tottunut vain kasvamaan ja vaurastumaan.

Silloin kirkossa on ehkä myös enemmän tilaa niille, jotka eivät elämässään ja työssään enää jaksa pinnistää nykyisellä vauhdilla vaan läkähtyvät.

Silloin kirkossa on ehkä tarve myös yhä useammalle seurakuntalaiselle, joiden osaamista ja läsnäoloa tarvitaan vastuunkantajina.

Silloin kirkossakin muistetaan, että todellinen evankeliumi ei ole oikean opin puolesta kilpailua vaan Jumalan armon jakamista niiden kesken, joiden voimat ovat käyneet vähiin.

Ehkä murroksessa ei olekaan vain pelättävää vaan enemminkin edessä on jotain hyvää ja siunattua.

600:5

Hyvyyden voiman uskollinen suoja

piirittää meitä, kuinka käyneekin.

Illasta aamuun kanssamme on Luoja.

Häneltä saamme huomispäivänkin.

Written by latvus

27.6.2013 at 12.22

Aplodit lähetystyöhön siunatuille, Suomen Lähetysseuralle ja Timo Junkkaalalle

with 4 comments

Helsingin lähetysjuhlien päätöksenä vietettiin 9.6.2013 piispa Irja Askolan johdolla upea messu, pappisvihkimys ja lähetystyöhön siunaamisen juhla. Juhla muistutti siitä, että Jumalan lähetys jatkuu edelleen huolimatta siitä, että aina kaikki kutsutut eivät halua osallistua juhliin (kuten päivän evankeliumi kertoa).

Aplodit papiksi vihityille ja lähetystyöhön siunatuille

Silloin kun Irja Askola vihittiin piispaksi, niin yksi asia jäi kaivamaan mielessäni:  kun vihkimys oli tapahtunut ja piispa Askola kääntyi katsomaan iloisena ja hymyillen kohti seurakuntaa, olisin halunnut taputtaa kämmenet paukkuen iloisen hetken kunniaksi ja Jumalalle kiitokseksi. Tuolloin jäin kämmenet kutisten istumaan hiljaa paikallani.

Kun tänään papiksi vihityt ja lähetystyöhön siunatut kääntyivät kohti seurakuntaa, niin päätin, että kämmenet saavat kertoa: aksios, arvollinen. Jokainen Jumalan työhön tänään kutsuttu on myös paikalla olleen seurakunnan työhön kutsuma, tärkeä ja tarpeellinen. Tunnustan siis, että olin ensimmäinen taputtaja, mutta enpä ollut ainoa. Jatkossakin aion taputtaa vastaavissa tilanteissa ja kannustaa muitakin seurakuntalaisia osallistumaan tällä tavoin.

Aplodit Suomen Lähetysseuralle

Suomen Lähetysseura on toiminut kirkon päätöksiä noudattaen, viisaasti, ihmisiä kunnioittaen ja rakentavasti. Toki joillekin kysymys rekisteröidyssä parisuhteessa elävien siunaamisesta lähetystyöhän tuntuu vielä oudolta, mutta aika hoitaa asiaa.

Ei tässä ole kyse mistään luopumuksesta tai kirkon vastaisesta toimesta vaan luottamuksesta Pyhän Hengen johdatukseen, jonka varassa kirkko elää ja uudistuu. Lähetysseura seuraa johdonmukaisesti kirkossa tehtyjä päätöksiä ja näyttää esimerkillään, että kirkkoon ovat tervetulleita työhön myös seksuaalisten vähemmistöryhmien ihmiset.

Lähetysseuran toiminnanjohtaja Seppo Rissanen ja hallituksen puheenjohtaja piispa Matti Repo ovat hoitaneet asiaa maltilla ja viisaasti.

Aplodit Timo Junkkaalalle

Aika monen mielestä häpeällistä veneenkeinuttajan ja riidankylväjän viittaa voi asetella vuosikokouksessa Kauniaisten Raamattuopistoa edustanut Timo Junkkaala. Ehkä kuitenkin myös Junkkaala ansaitsee aplodit. Junkkaala teki aloitteen vuosikokouksessa, että kokouksessa otettaisiin kantaa siihen, että siunataanko jatkossa lähetystyöhön rekisteröidyssä parisuhteessa olevia. Käydyn keskustelun jälkeen vuosikokous päätti kannattaa Lähetysseuran valitsemaa linjaa ja vahvisti Lähetysseuran ja sen hallituksen tekemät ratkaisut. Kiitos Timo Junkkaala, että asiaan saatiin myös vuosikokouksen siunaus.

Vuosikokouksen päätöksen mukaan Lähetysseura voi jatkossakin lähettää rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä lähetystyöhön. Asia on käsitelty. Pulinat pois ja nyt aika antaa tila kinastelun sijaan Jumalan lähetykselle.

Siihen saavat kutsun myös rammat ja raajarikot.

Written by latvus

9.6.2013 at 17.47

Rikos ja sovitus; radion aamuhartaus

leave a comment »

 

6.6.2013;
Kari Latvus

 

Väärästä teosta seuraa rangaistus. Tämä sääntö on tunnettu periaate kaikissa yhteisöissä. Joskus teot ovat pieniä ja vaarattoman oloisia näpistyksiä, joskus taas teko vie toiselta hengen tai aiheuttaa elämän mittaisen trauman.

 

Yleinen moraalinen taju kertoo, että väärin tehnyt ei ole sankari vaan roisto, pieni tai suuri, mutta kuitenkin roisto.

 

”Toinen pettää aivan julkisesti toista väärennetyin tavaroin, mitoin, painoin ja rahoin sekä hankkii itselleen etuja vilpillisesti, ovelilla juonilla ja luihuilla tempuilla. Kauppaa tehtäessä kiskotaan ylihintaa, pannaan mielivaltaisia rasitteita, nyljetään ja kiusataan. Kuka tuon kaiken pystyy kertomaan ja luettelemaan?”

 

Näin sivaltaa Martti Luther ja jatkaa.

 

”Kyseessä on sanalla sanoen maailman yleisin elinkeino ja suurin ammattikunta. Jos tarkastellaan nykyhetken maailmaa, niin säädystä riippumatta se on kuin yksi ainoa valtavan suuri ja laaja rosvoluola, pullollaan suurvarkaita. Noita kiskureita kutsutaankin syystä nojatuolirosvoiksi, maiden ja mantujen varkaiksi. He eivät ole mitään rahakirstun ryöstäjiä eivätkä pikkuvarkaita, jotka kähveltävät käteistä, vaan he istuvat tuoleissaan ja käyvät suurista herroista ja arvokkaista kunnon kansalaisista. Heidän ryöstönsä ja varkautensa tapahtuvat oikeuden varjolla.”

 

Näin sanoessaan Martti Luther ei ihan väärässä ollutkaan.

 

Kuluvana vuonna Suomessa erityisen huomion ovat saaneet julkisuuden henkilöiden, kuten ministereiden Heidi Hautalan ja Ville Niinistön toimet lain ja laittomuuden välissä; siis sillä kuuluisalla harmaalla alueella, jossa oma etu on kirkkaampi kuin lain selvät sanat.

 

Tänä vuonna erityinen piirre on ollut tekojen julkistamisen jälkeiset pikaiset anteeksipyynnöt.  Ajan henki on selvä: se joka yrittää julkisuudessa puolustella tekojaan, on sosiaalisen median tikarien heiton kohteena välittömästi. Oikein tai väärin, mutta somen kenttätuomioistuin on aina valmiina langettamaan tuomion tapahtuneesta, kuullusta ja usein myös luullusta.

 

Valtakunnan tunnustajien listalle kipusi hiljattain myös taiteilija Kristiina Isola. Hän oli suunnitellut kankaan, joka oli kopioitu ukrainalaisen taiteilijan Maria Primatshenkon teoksesta. Kuvien katsominen rinnakkain aamun lehdestä ei jättänyt sijaa epäilylle.

 

Kristiina Isolan vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Hän kirjoitti: ”En tullut ajatelleeksi tekijänoikeuksia tai sitä, että omisin jonkun toisen luovaa työtä. […] Ymmärrän nyt menetelleeni väärin ja kadun ja häpeän toimintaani.”

 

Kohu syntyy, tekijä tunnustaa ja pyytää anteeksi. Toisiaan seuraavat rikos, rangaistus ja sovinto.

 

Häviävätkö ihmisten pahat teot samalla tavoin kuin Finnair poistomaalaa lentokoneesta petoksella syntyneen teoksen. Valkoista maalia päälle ja asia on pois päiväjärjestyksestä. Näinkö se menee?

 

On helppo jakaa se tuntemus, että väärin tehneen tulisi joutua kiinni teoistaan.  Yhteinen elämä perustuu luottamukseen ja yhteistyöhön. Se, joka rikkoo lähellä olevan tai laajemman yhteisön pelisääntöjä syö samalla maata koko yhteisön alta.

 

Toisinaan on ilmeistä, todellinen sovinto syntyy vasta, kun loukattu osapuoli saa korvauksen kärsimästään vääryydestä. On asioita, joissa on selvää, että vasta silloin kun rikkeestä, lainkiertämisestä, moraalittomuudesta ja suoranaisista rikoksesta joutuu edesvastuuseen ja joutuu korvaamaan tekemänsä vääryyden, voi vapautua syyllisyyden painosta. Teko piinaa tekijää niin pitkään, kun se ei ole tunnustettu ja sovitettu.

 

Entä miten toimia silloin, kun rikokset ovat kohtuuttoman suuret, yhteisön uskottavuutta syvältä kaivavat ja kaikkien moraalitajua räikeästi kalvavat? Tästä antaa hyvän mallin Etelä-Afrikkassa käytetty ”totuuskomissio”. Erityisesti arkkipiispa Desmond Tutun liikkeellepanema totuuskomissio tarjosi mahdollisuuden käsitellä asioita, joita ei ollut mahdollisuutta saada tavalliseen oikeuteen, mutta jotka oli pakko käsitellä julkisesti.

Totuuskomissio oli poikkeuksellinen teko, kuin julkinen rippi. Se merkitsi julkista väärintekemisen tunnustamista ja mahdollisuutta jatkaa eteenpäin. Etelä-Afrikan totuuskomissio kävi läpi rankkoja asioita: väkivaltaa, ihmisten katoamisia, poliittista ja rasistista laittomuutto.

 

Kuuntelin monta vuotta sitten vankilapappi Markku Yli-Mäyryn pysähdyttävää kertomusta, kuinka tärkeä on tuoda raskaita rikoksia tehneitä ihmisiä kohtaamaan uhreja, omaisia ja samalla itseään. Vuosikymmenien kokemus nosti esiin sen, että tarvitaan kohtaamista ja tarvitaan sovintoa. Usein vasta silloin väärintekijä ja uhri voivat saada elämässään uuden mahdollisuuden. Yli-Mäyry puhui pitkään rakkaudesta, sovinnosta ja siitä mitä tästä kaikesta syntyy: anteeksiannosta. Hän ei sanonut mitään rangaistuksesta ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta – ehkä siksi, että se on vankilassa muutenkin esillä.

 

Isä meidän,

Joka olet meitä vastapäätä.

Anna meille rohkeus tunnustaa tekomme ja

kohdata kaltoin kohtelemamme ihmiset.

Jumala, älä unohda oikeutta,

mutta vieläkin enemmän rukoilen tänään,

että opettaisit meille, mitä merkitsevät armahdus ja sovinto.

 

Virsi 591:3-4

3. Rakkauden henki saa koskettaa

kylmän kouristamaa ihmismieltä.

Käsi käteen ojentuu.

Ruoho versoo. Laulaa puu. Vääryys väistyy oikeuden tieltä.

 

4. Nosta katse huomiseen: luomiseen

kuulet Herran kutsuvan jo meitä.

Hän voi poistaa orjuuden,

hän luo meistä ihmisen luomaan auki toivon, ilon teitä.

Written by latvus

6.6.2013 at 10.27

Kategoria(t): Saarnat

Avainsanat: , , ,

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.